Losin raportista tulee tiivis. Kirjoittelen tätä tekstiä lennolla kohti Balia ja kaikki ajatukset ovat niin tiiviisti seuraavalla mantereella, ettei nyt oikein malta elää menneessä. Mutta yritetään.
Santa Barbarasta ajettiin Losiin ja tehtiin pieni hotellikuolema. Retkueesta alkoi olla jo veto aika vähissä alituisen maisemanvaihtamisen seurauksena ja tyttöjä taisi vaivata jo koti-ikävä. Minulla ei alun perinkään ollut suurta hinkua turistikiertelyyn Hollywoodissa. Tsemppasimme kuitenkin illalla kaupungille syömään ja päädyimme ajamaan nelisen tuntia pimeässä, sateisessa ja ruuhkaisessa kaupungissa. Maisema oli varmaan aika samanlainen kun Stadissa tulevina viikkoina viiden ruuhkassa.
Kakkospäivän jälkeen minulla oli paluulento yhden aikaan yöllä. Tytöt halusivat päivällä nähdä Universalin studiot, mutta onnistuin viekkausnystyröitäni käyttämällä siirtämään kiertoajelua seuraavaan päivään, jolloin olisin jo kaukana poissa. Itse asiassa siellä he luultavasti puksuttavat possujunassa juuri tällä hetkellä. Kiertoajelun tilalle päiväohjelmaan merkittiin pari klassikkokuppilaa, kartingajelua ja änäripeli Anaheim-Minnesota. Anaheim voitti pelin 10-0 ja Teemu ja Saku tekivät viisi maalia mieheen. Muistaakseni. Täytyy tosin tunnustaa että keskityin peliä enemmän diggailemaan markkinameininkiä, valoja, pauhua, Miller-tyttöjä ja yleisöä. Musen Resistance toimi holtittoman hyvin tunnelmannostobiisinä. Lätkäpeli oli Kerstinille ja Irenelle ensimmäinen laatuaan. Sanoivat tykänneensä. Minäkin tykkäsin kokonaisuudesta huomattavasti enemmän kun siitä yhdestä NBA-pelistä, jonka olen nähnyt.
Jenkkilän keikka oli loistava kokemus. Vanhan kunnon Maukan kanssa trippailu oli juuri niin hienoa kun saatoin odottaa, vaikka sairastelu veikin tunnelman välillä horkkaiseksi. Kalifornian upeat tiet ja monipuoliset maisemat muistan vielä pitkään. Vegas voitti odotukset mennen tullen ja viinidiggailukin toimi lopulta hienosti. Tyttöjenkin kanssa oli tosi hauskaa ja tulimme hienosti juttuun, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava että reissaajaprofiilimme olivat skaalan eri päädyistä. Suunnittelun määrä oli välillä niin tukahduttava että olin saada peräpukamia pelkästä kuuntelusta. Viimeisinä päivinä bensa- ja hotellikuittien tasaamiseen ja velkojen selvittelyyn käytettiin enemmän aikaa kun esimerkiksi syömiseen. Minä syön paljon mieluummin kun lasken kuitteja. Kokemus muistutti minulle miten nerokas skimbareissuilla huippuun hiottu rahapottimenetelmä on. Konsepti on yksinkertainen: reissun alussa annetaan Ellikselle sopiva könttäsumma rahaa ukkoa kohden ja pankkiiri hoitaa kaiken yhteisen rahaliikenteen matkan aikana. Näin ei tarvitse kaivaa kuvetta koko ajan, joten rahanmenoa ei tule stressattua eikä tarvitse missään vaiheessa säätää kuka maksaa mitäkin. Parhaat ratkaisut ovat yksinkertaisimpia.
Jenkkejä on vielä kehuttava ennen kun siirryn seuraaviin aiheisiin. Ihmisten ystävällisyyden kehuminen on matkakohteista puhuttaessa klisee, mutta minuun teki suuren vaikutuksen se miten kaikki tapaamamme ihmiset olivat tolkuttoman kohteliaita ja auliita juttelemaan ja neuvomaan. Kalifornia ei varmasti ole edustava otos Amerikan ihmemaasta, mutta minä ainakin nöyrryin hieman ennakkoluuloineni tavattuani ison nipun fiksuja ja mukavia ihmisiä.
Asiakaspalvelu on lähes joka paikassa loistavaa ja monessa myyntiin, markkinointiin ja palveluihin liittyvässä asiassa jenkit ovat monta mailia Eurooppaa edellä. Infra toimii hienosti, tiet ja opasteet ovat loistavassa kondiksessa ja lähes kaikkialla on siistiä. Kodittomat hotellien kulmilla ja telkkarissa pyörivät mainokset erilaisista heikompiosaisille myytävistä sairasvakuutustuotteista tietysti muistuttavat että matkamme kulki valaistuja katuja pitkin. Pimeällä puolella tietä on luultavasti toinen Amerikka. (Pimeästä puolesta tuli mieleen, että Kodak Theatren edessä oli kaikkien aikojen kämäisin Darth Vader. Meinasin mennä riisumaan natsat siltä pyhäinhäpäisijältä.)
Mutta se ruoan määrä. Jos Kaliforniassa pääsee nälkä yllttämään, niin olet oikeassa paikassa. Kaikkialla myydään ruokaa. Erilaisia ketjuruokaloita, Starbuckseja ja dinereita on kaikkialla. Olen varma, että jos olisin heilutellut satasta Death Valleyssa, joku olisi rullannut hodarikojun kaktuksen takaa. Sen sijaan kunnollisia ruokakauppoja en nähnyt missään. Minulla ei ole vierailun jälkeen aavistustakaan mitä vaikkapa Santa Monicalaisen kotikokin olisi tehtävä löytääkseen vihanneksia ja jauhelihaa. Wal-Martista niitä ei ainakaan löydy.
Mainio maa, erinomainen road trip. Kiitoksia Arnold ja Maukka ja tytöt! Mutta se siitä, nyt anturit kohti Balia!
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti