Pokhara --> 26.12.

Kingston Wall ei ole koskaan kuulostanut näin hyvältä.

Nepal on kaunis maa, ihmiset elämäniloisia ja suitsukkeet, pyhät lehmät ja munkit luovat hienon henkevän tunnelman. Täällä on hyvä olla, onneksi tulin.

Suunnitelma oli etsiä Pokharaan saavuttuani muita reppureissaajia trekkausseuraksi, mutta 20. päivä alkanut yleislakko sotki suunnitelmat. Minun oli lähdettävä lyhyellä varoitusajalla liikkeelle, jotta ehdin Annapurnan alueelle ennen kun leimaustoimistot menivät säppiin. Vaihtoehdot olivat lähteä matkaan kaksin oppaan kanssa tai jäädä Pokharaan odottelemaan lakon loppua. Jälkimmäinen vaihtoehto oli helppo sulkea pois.

Onnekseni opas sattui olemaan mainio 24-vuotias sälli nimeltään Arun, joka opiskelee sosiologiaa ja englantia minkä opastuksiltaan ennättää. Trekin kolme ensimmäistä päivää olivat yhtäjaksoista kapuamista kohti lumihuippumaisemia ja kylmempiä öitä, jotka vietettiin teahouseissa eli pienissä vuoristoihmisten pitämissä guesthouseissa, joihin trekkaajat kokoontuivat iltaisin. Paljon korealaisia ja brittejä. Öisin mentiin reilusti pakkasen puolelle. Majataloihin oli vedetty sähköt, mutta alue oli pimeänä koko viiden päivän ajan, sillä varomaton apina oli vast'ikään syöksynyt sähkölinjoihin ja omaan kuolemaansa vieden virrat mukanaan.

Trekki oli fyysisesti rankka rutistus. Reitti ei ollut hankalakulkuinen, mutta parin tonnin nousu imi mehut reisistä hyvin tehokkaasti. Päivittäin taivallettiin viitisen tuntia ja iltaisin pelattiin korttia, luettiin kirjoja ja kerran jopa pelattiin bilistä Arunin kanssa. Kolmantena aamuna noustiin viiden aikaan kapuamaan Poon Hill -nimiselle kukkulalle ihmettelemään auringonnousua. Oli se sen väärti. Kaksi viimeistä trekkailupäivää olivat kevyempää laskeutumista takaisin kohti sivistystä. Vietettiin siinä lomassa Arunin kanssa hyvin rentoja hetkiä maailman menoa päivitellen ja vuoria ihmetellen.

Kun laskee viiden päivän trekkailuun pari kuntoilupäivää ennen starttia sekä melkein kolmen viikon bissettelypaussin, niin tämä on ollut terveellisin kuukausi miesmuistiin. Kävin eilen juoksemassa pienen palautuslenkin jouluaaton ratoksi ja huomasin että kuuri on tehnyt kunnolle hyvää. Reissun pari ekaa kuukautta olivat melkoisen hedonistista elämää, joten oli jo korkea aika aloittaa damage control.

Trekin jälkeen Arun vei minut aatonaattona Pokharassa syömään kaupungin parasta Dal Bhatia (riisistä, pavuista ja linsseistä tehtyä mahtavaa vuoristomuonaa) ja kuuntelemaan kaupungin kovinta rokkibändiä. Oli tosi hauska hengata nepalijäbien kanssa ja suunnitella paikallisen Everest-bissen suomenvalloitusta. Bissenjuontitauko päättyi tyylillä.

En halunnut viettää jouluaattoa yksin, joten pidin joulua edeltävän viikon tuntosarvet pystyssä kuullakseni minkälaisia rientoja olisi aatoksi tarjolla. Huoli itsekseni olosta osoittautui nopeasti turhaksi ja aattoiltapäivään mennessä minulla oli valittavana peräti viisi hyvää vaihtoehtoa:

1) australialais-dubailais-hollantilainen vapaaehtoistyötä tekevä tyttötrio ja budjetti-illallinen katukeittiöstä
2) Romeo ja Julia -teatteiesitys aussijäbän ja jenkkipariskunnan kanssa
3) suomalais-englantilais-italialais-norjalainen jouluillallinen parahawkingporukan kanssa hyvässä ranvintolassa
4) normibaari-ilta ja bilissessio Arunin ja muiden nepalijäbien kanssa
5) itävaltalaisen keski-ikäisen pariskunnan junailema eurooppalainen jouluillallinen pienen taksimatkan päässä Pokharasta

Ihmeellistä miten helposti maailmalla löytää kavereita. Minun olisi pitänyt tarttua vaihtoehtoon numero yksi, kolme tai neljä, mutta valitsin vitosen. Ehdin luvata trekillä tapaamilleni iäkkäille itävaltalaisille hipeille liitttyväni aattona heidän seuraan. Tämä oli toisaalta suuri virhe, toisaalta mitä osuvin valinta, sillä seurauksena oli merkillisin ja kenties ikimuistoisin jouluaatto, jonka tulen koskaan viettämään. Saamassani kutsussa jouluillallista hehkutettiin seuraavasti: ”Allow yourself for surprising moments and slip yourself into the groove with the rythm of nature. Imagine How Merrily we all could share this experience together of joyous existance, it's sure going to be a tale for all our loved ones for ages to come.”

Miten tällaisesta tarjouksesta voisi kieltäytyä? Hyppäsin taksiin ja ajoin paikalle. Järven rannalle oli kokoontunut itävaltalaiset hipit, nepalilaisia pyhiä miehiä, majatalon isäntä perheineen ja pari muuta länkkärikummajaista. Kaikki oli mukavasti vähän pielessä kammottavista yhteislauluista ja vaivaannuttavista esittäytymiskierroksista lähtien. Sitruunakana oli hyvää. Noin tunnin itsekseni hihittelyn ja absurdin tunnelman ihmettelyn jälkeen alkoi ukkostaa ja sataa. Käytin kelin tuomaa hälyä savuverhona, hyvästelin itävaltalaiset ja kävelin takaisin Pokharaan. Etsin oppaani ja hänen kaverinsa käsiini ja ehdotin bilisturnausta Pokharan viileimässä rokkibaarissa nimeltään Busy Bee. Matkalla baariin törmäsimme aussi-dubai-hollanti-tyttötrioon, joka liittyi seuraamme. Vietimme erittäin hauskan illan Everestin, riisiviinin ja loistavan house bandin seurassa. Jatkot vietettiin Arunin kämpillä. Todellakin a tale for all our loved ones for ages to come.

Tänään joulupäivänä piti lähteä Arunin kanssa vuokratuilla Royal Enfieldeillä pienelle huviajelulle, mutta joku italialainen pirulainen halusi lähteä trekkailemaan, joten velvollisuus kutsui paikallista ystävääni. Tulin juuri vakkarikahvilaani Pokharan markkinoilta, joita kävin ihmettelemässä Aussi-Natalian ja Dubai-Aditin kanssa. Illalla mennään vielä tyttöjen kanssa ulos.

Ai niin, parahawking! Töräyttävin kokemus miesmuistiin! Juju on seurata koulutettua lintua riippuvarjolla parhaisiin nosteisiin ja palkita otus buffalonlihalla siinä sivussa. Pokhara on ainoa paikka maailmassa, jossa kyseistä lajia voi harrastaa. Täällä touhun on kehittänyt Scott-niminen lontoolaissälli, joka on harrastanut hawkingia eli lintujen jallitusta 12-vuotiaasta asti ja sattui kokeilemaan riippuvarjoilua reissatessaan Nepalissa yhdeksän vuotta sitten (myytyään sitä ennen firmansa, kuinka ollakaan). Tandemlennon aikana hän ja hänen nykyinen liikekumppaninsa alkoivat kehitellä ideaa parahawkingista. Suunnittelu jatkui illalla baarissa ja neljä vuotta myöhemmin lennettiin ensimmäinen kaupallinen parahawkingliito. Nyt Scott asuu norjalaisvaimonsa ja lintujensa kanssa Pokharassa järven rannalla ja lennättää extremenarkkareita ja lintuintoilijoita minkä ennättää. Inspiroiva tarina, uskomaton kokemus.

Huomenna aamulla köröttelen bussilla takaisin Katmanduun. Sieltä käsin täytyy alkaa junailla kotiinpaluuta, sillä Jullen kolmekymppiset ovat jo tammikuun viides. Ans kattoo millä keinoin keplottelen itseni takaisin pohjolaan. Hoksasin tässä joku päivä että olen ollut reissussa jo pidempään kuin kaikkien maailmanmatkaajien suuri sankari Phileas Fogg, joten pieni koti-ikävä lienee jo oikeutettu.

Arun diggailee Kingston Wallia.



Normisheivi. Päähieronta, käsihieronta, selkähieronta, poskien nipistely, selän naksautus, niskan naksautus - koko hoito.
Namaste!

Minä, Dubai-Aditi, Joulupukki ja Aussi-Natalie poistumassa Busy Beesta.

Pokhara - Poon Hill - Pokhara 19.-23.12.

Nepalin tonttu toivottaa mojovaa valkeaa joulua! Olkoon pukin tuomiset runsaat ja lanttulaatikko sopivan kostea sisältä ja rapea päältä.

Vuoristotarinoita luvassa tässä joulunpyhinä, kun vuorilla kuritetut jalat jaksavat kantaa seuraavan kerran tänne nettikahvilaan.

Pokhara, Nepal 16.12. -->

Katmandun lennosta lähtien kaikki on ollut ihmeellistä ja mahtavaa. Kerrottavaa olisi vaikka kuinka, mutta aika loppuu kesken. Olen lähdössä tunnin päästä viiden päivän trekille Annapurnan juurelle ja vielä täytyy hankkia parit sukat ja pakata reppu. Suunnittelin kirjoittavani tänään illalla pitkät pätkät Nepalista, mutta trekki aikaistui juuri päivällä koska huomenna alkaa kolmen päivän yleislakko ja meidän täytyy saada leima johonkin paperiin ennen sitä. Kerron sitten kaiken aatonaattona kun palaan.

Tässä maistiaisia:

Bangkok 16.12.

Lantan lepuutus teki eetvarttia. Hyvä isäntäni oli loistava kokki ja otti haasteen innolla vastaan kun annoin hänen valita illalliseni mielensä mukaan. Bilisturnauksen baarimikon kanssa voitin yhden pelin erolla loppukirin jälkeen. Opin viimeisinä päivinä mihin pusseihin vinolla pöydällä kannattaa tähdätä. Onnistuin pysymään lähes koko viikon piilossa muilta lomalaisilta, mutta yhden espoolaisen pariskunnan kanssa kävin suurin piirtein seuraavan keskustelun:

Espoolaiset: ”Kas, suomalainen! Kuinka pitkään olet ollut täällä? milloin loma loppuu? Oletkos jo ollut sillä-ja-sillä saarella?”
Jussi: ”Terve terve, onpas kiva nähdä maanmiehiä. Olen ollut täällä puolisen viikkoa, mutta en ole juuri käynyt missään. Tulin vain huilaamaan rannalle hetkeksi. Jatkan vielä reissua loppuvuoden. Entäs te?”
E: ”Aijaa, älä ihmeessä! Missä sä oot ollut? Kuinka kauan olet reissannut? Miten sä nyt täällä vain lokoilet? Eleffanttiseikkailuja ja jamesbondsaaria tarjolla.”
J: ”Niin, tota. Mä oikeastaan kaipasin vähän tällaista erakoitumista kun olen ollut jo vähän aikaa reissussa ja olen joka paikassa tavannut niin paljon uusia tuttavuuksia. Tuli sellainen tunne, että pitää ottaa muutama päivä erakoitumista, ettei tarvitse koko ajan tutustua uusiin tyyppeihin ja selittää missä olen ollut ja minne olen menossa…”

Tässä kohtaa hoksasin, että ei ollut kohteliasta sanoa että espoolaisten kysymys oli mielestäni ärsyttävä enkä halua vastata siihen tai ylipäänsä puhua heidän kanssaan. Yritin paikata:

J: ”Ööh… mutta siis tosi siisti tavata teidät. Ööh… mä en ole törmännyt suomalaisiin missään reissun aikana, joten tosi virkistävää puhua suomea. Ja se saari kuulostaa tosi siistiltä, saatanpa käydä huomenna tsekkaamassa ja ööh…”
E: ”Mmm.. joo, no mut hei nähdään.”

Toisin sanoen hienosti meni se kohtaaminen. Lähes kaikki turistit etsivät Thaimaasta jotain ihan muuta kuin mitä minä olen vailla reissun tässä vaiheessa. Olisi varmasti eri juttu, jos olisin aloittanut reissun täältä tai jos Jäken riemuryhmä tai SORY olisi mukana. Toisella sukelluksella tapasin sentään saksalaisia ja ranskalaisen, joiden kanssa oli oikein hauska tarinoida enkä tietääkseni loukannut ketään. Istuttiin iltakin yhdessä.

Usean päivän auringossa löhöämisen ja issekseni olon jälkeen huomasin kuuntelevani koukeroista jazzia ja lukevani Dickensiä (”’Swine’, pursued Mr. Wopsle, in his deepest voice, and pointing his fork at my blushes…”). Tulkitsin tämän merkiksi siitä, että aivoni ja aistini olivat vironneet riittävästi vastaanottaakseen taas uusia elämyksiä. Hyvä niin, sillä seuraavana päivänä täytyi aloittaa muutaman päivän siirtymä kohti Pokharan kaupunkia Nepalissa.

Siirtymä kulki ensin Phuketin rappiokeitaan kautta. Totesin kaikki ennakkoluuloni Puksua kohtaan oikeiksi ja lupaan täten etten palaa koskaan. Phuketin Starbucksissa (siunattu Starbucks!) aloin perehtyä Nepal-opukseeni. Maa oli jo ennen tätä mielikuvissani hyvin lähellä Shangri-La’ta ja kaikki kirjasta ammentamani lisätieto vahvisti mielikuvaa. Pyhiä lehmiä! Vuoria! Rafting! Tiikereitä! Buddhalaisia ja hinduja! Kaksi edessä olevaa siirtymäpäivää tuntuivat iäisyydeltä.

Nyt pakkailen kamoja rinkkaan hotellissani Bangkokissa ja nappaan kohta taksin kentälle. Täällä vietetyt kaksi päivää olivat huoltostoppi: lähetin tavaraa Juholle Suomeen, tein pari täsmähankintaa ja hain Dominikin trekkauskamat Apple-nimiseltä thaitytöltä kalliilta esikaupunkialueelta.

Olen hyvin, hyvin innoissani Nepalista ja kaikesta siellä odottavasta. Ensi yön vietän Katmandussa ja huomenna aamulla lennän Pokharaan, josta käsin alan järjestellä trekkausta ja muita aktiviteetteja. Joulun vietän Pokharassa tai trekillä. Olin etukäteen vähän huolissani että tuntuuko orvolta olla yksin reissussa joulun aikaan, kun Kytäjällä olisi äiskän lanttulaatikot ja riisipuurot tarjolla, mutta ei tunnu. Jouluhössötys ei ulotu tänne kauppakeskuksia lukuun ottamatta, joten koko juhla tuntuu aika etäiseltä. Enköhän kehitä kuitenkin jonkinlaisen pienen spesialiteetti-illan tuossa viikon päästä.

Siellä kotosalla on varmasti jo joulufiilistelyt ja lahjastressaukset sfääreissä. Uutisista päätellen luvassa on vieläpä valkea joulu, mahtavaa! Toimitan virallisen joulutervehdykseni Himalajan maisemista vielä ennen aattoa.

Koh Lanta 6.12. -->

Tiedättehän psykologian opiskelijoiden ensimmäisen vuoden kompleksin? Sen, jossa he kertovat, että T-paitasi printti paljastaa että kärsit hylkäämisen pelosta. Bussissa huomasin kärsiväni ensimmäisen pitkän reissun kompleksista.

Istuin Krabin kentältä minut poimineessa minibussissa brittipariskunnan, ruotsalaistytön ja intialais-englantilaisten kaverusten kanssa ja tunsin suurta ärtymystä. Olin mielestäni väärässä paikassa. Valitsin Koh Lantan relaksoitumispaikakseni koska kuvittelin saaren olevan vasta kehittymässä tusinaturistikohteeksi. Tietoni olivat osoittautumassa vanhentuneiksi, sillä bussissa kuulemani perusteella Lanta oli jo astunut pimeälle puolelle.

Kaikki viisi kanssamatkaajaani olivat juuri aloittamassa yhdestä kolmeen viikkoa kestävät lomansa ja puhkuivat intoa. Intialaisittain englantia murtava kaveri oli opiskellut huolella Koh Lantan baarit, rannat ja elefanttikävelyt ja raportoi tietojaan laajoihin muistiinpanoihin tukeutuen. Avoimesti koko bussin kanssa flirttaileva noin 22-vuotias ruotsalainen oli käynyt Lantalla jo aiemmin ja täydensi raporttia omakohtaisilla kokemuksilla. Kaikki viisi olivat käyneet Koh Samuilla ja vertailivat lomiaan. Varoin visusti paljastamasta että saari on minullekin tuttu ja vastailin kysymyksiin omasta matkaohjelmastani mahdollisimman tylsästi ja suppeasti välttääkseni jatkokysymykset. Halusin pysytellä keskustelun ulkopuolella. Laitoin napit korville heti kun kehtasin ja uppouduin omaan travelleriylemmyyteeni.

Ensimmäisen reissun kompleksini ilmeni perusteettomana paremmuuden tunteena minibussin pakettimatkaajia kohtaan. Tunne nojasi löyhästi kuviteltuun kontrastiin jackkerouacmaisen matkanteon ja uunoespanjassamaisen lobotomialoman välillä. Järjen tasolla tiesin, ettei elitismilleni ollut perusteita, sillä enhän tiennyt uusista tuttavuuksista käytännössä mitään, eikä oma reissuni ole varsinaisesti kulkenut kartoittamattomiin viidakoihin, mutta järki ja tunne eivät aina lyö kättä. Tiedän että reissuelitismini kuulostaa ärsyttävältä, mutta sitä sanotaan että sairauden tunnistaminen ja tunnustaminen ovat tärkeimmät askeleet kohti parantumista, joten ehken ole toivoton tapaus. Joka tapauksessa kieltäydyin kohteliaasti illalliskutsusta.

Olin pyytänyt Bangkokin matkabuukkaajalta majoitusta mahdollisimman kauas päärantsun vilinästä. Perille päästyäni helpotus oli valtava, sillä paikka oli juuri sitä mitä kaipasin. Löhöän nyt pienen rantaresorttini altaalla palmun varjossa. Resortti – tai miksi tätä nyt pitäisi kutsua, resortti kuulostaa aivan liian hienolta - koostuu kymmenestä bungalowista, pienestä ravintolasta ja allasbaarista. Edessä avautuvat autio ranta ja aava meri. Paikkaa pyörittää perhe, joka asuu ravintolarakennuksessa. Vieraita täällä ei tunnu montaa olevan ja päivisin ne muutamat lähtevät kiertämään saarta tai kajakoimaan tai minne lie. Puhuttelen isäntäperhettäni etunimillä ja he kutsuvat minua Mr. Jussiksi. Pelaan baarimikon kanssa biljardia ja makaan välillä auringossa ja välillä varjossa kirja kädessä (John Irving: Fourth Hand).

Päätin perille päästyäni että poistun turva-alueeni ulkopuolelle ainoastaan lenkkeilemään ja sukeltamaan. Tässä päätöksessä olen pitäytynyt kahta poikkeusta lukuun ottamatta. Ensimmäisellä kerralla menin lähikauppaan ostamaan puheaikaa paikalliseen liittymääni ja unohdin suomi-SIMini kauppaan. Tästä seurasi riesaa ja etsintöjä, mutta kortti löytyi seuraavana päivänä suklaapatukkahyllystä, mistäs muualta. Toisella poistumiskerralla kävelin rantaa pitkin katsastanaan millaisia paikkoja vilkkaammalla suikaleella on. Ehdin tilata kahvin ja istua riippumattoon kunnes huomasin että viereiseen palmuun oli kahlittu apina muutaman metrin liekaan viihdyttämään turisteja. Kahvi jäi juomatta ja kiintymykseni omaa isäntäperhettäni kohtaan kasvoi entisestään.

Tein päivän mittaisen sukellusreissun Koh Phi Phin saarelle. Reissu sai minut käsittämään miten loistava kohde Indonesian Pulau Weh oli. Lantan dive shopin henkilökunnan äänissä oli selvää kunnioitusta kun he tiedustelivat ovatko tarinat PW:n vesien kirkkaudesta totta. Jos vertaan niitä eiliseen sukelluskokemukseen, niin ovat. Sukellus oli edelleen hienoa, mutta turisteja oli pinnan alla liikaa, näkyvyys selvästi huonompi kuin Indonesiassa ja koko paketti hieman riisuttu versio aiemmista kokemuksistani. Näin sentään leopard sharkin (leopardihai?).

Tein sittemmin hieman taustatutkimusta ja buukkasin seuraavan reissun kauemmas turistikeskittymistä ja haastavampiin vesiin. Vene starttaa huomenna seitsemältä ja odotukset ovat korkealla.

Bangkok 2.-6.12.

Bangkok on kaikkien aasianreissujen solmukohta. Jokainen pitkä matka kulkee kaupungin kautta, joten tänne on syntynyt kaikenkattava kirjo palveluja ja viihdykkeitä, joille matkaava kansa luo kysynnän. Tätä taustaa vasten on kiinnostava tutkailla mitä kaikkea on tarjolla.
Kaikentasoiset majoituspalvelut, ravintolat ja varustekaupat tyydyttävät perustarpeita, mutta niiden jälkeen konsepti käy mielenkiintoiseksi: mitä täytyy ajatella siitä että täällä on loputon tarjonta väärennettyä tavaraa leffoista Harvard-tutkintoihin, järjettömästi prostituoituja, mielikuvituksellisia öh... live-esityksiä ja hämmentävä ladyboy-skene? Pariisissa on vielä enemmän turisteja, mutta ei siellä tule ukotetuksi katsomaan eroottisia esityksiä kun vain haluaisi mennä kahville.

Yksi mielenkiintoinen piirre on se, että turisteista on tullut Bangkokissa valuuttaa. Tuktukit ja taksit eivät enää toimi perinteisellä palvelumallilla, vaan raha kiertaa siten, että kuski sopii turistin kanssa kyydin hyvin halvalla tai ilmaiseksi minne tahansa kunhan kyytiläinen suostuu käymään tietyn putiikin kautta. Joskus katsotaan koruja, joskus mittatilauspukuja. Liikkeiden yrittäjät maksavat nuppiluvun mukaan kuskeille bensalipukkeita tai riihikuivaa. Tällä tavalla liikkuva raha on houkuttelevampi tulonlähde kyyditsijöille kuin alle euron kyyditystaksat. Ekalla tuktukkyydillä kävi niin, että kun kuski oli kiikuttanut meidät sovittuun putiikkiin, hän vinkkasi paikalle taksin ja löi meille seteleitä kouraan jotta voimme ajaa mittarilla varsinaiseen päämääräämme. Vastaavankaltaisia selänraaputusdiilejä on kaupungissa loputon verkosto ja menisi varmasti kauan saada koko kuviosta jonkinlaista tolkkua.

Tänään on tahikkukunkun synttärit. Hyvä kuningas ja kaikkien thaimaalaisten suuri sankari on päälle kasikymppinen eikä pääse juhlistamaan merkkipäivää sillä intensiteetillä, jolla koko muu kansa tuntuu päivään panostavan. Pitäisi pukeutua pinkkiin. Kansallispäivän tunnelmaan voi liittyä sieltä Suomesta käsin Kuukausiliitteen ystävällisellä avustuksella: Thaimaan kansallislaulu in Finnish. ”Rauhaa rakastaa / vaan jos sota saa / oitis karkaamme kiinni vainoojiin...”

Bangkokissa odottelin ekan päivän Otsoa saapuvaksi Pattayalta. Tapasin hotellilla Tony-nimisen saksalaisen, joka osottautui kerrassaan loistavaksi sälliksi. Illalla lähdimme ulkoilemaan Otson, Tonyn ja lennolla tapaamani Colin-nimisen jenkin kanssa. Kävimme kaupungin katolla syömässä ja päädyimme pelaamaan bilistä hämyiseen rokkibaariin.

Tonyn kontaktien kautta sain itselleni ilmaisen tuktuk-kuskin koko Bangkok-visiitin ajaksi sekä kohtuuhintaiset lentojärjestelyt Koh Lantan saarelle huomiseksi ja Kathmanduun 16. päivä. Harmi että Tony lensi jo eilen Jakartaan duuniensa perässä, sillä tulimme vallan loistavasti juttuun. Toivottavasti näemme vielä joskus.

Huomenna matka jatkuu rauhallisimmalle saarelle, jonka keksin Thaimaan länsirannikolta. Länsirannikolta siksi, että sillä puolella on huimasti paremmat sukellusvedet. Tarkoitus on etsiä vihdoin ja viimein ne kaksi palmua ja löhötä siinä riippumatossa. Suurkaupunkikiintiöni on hetkeksi aikaa täpösen täynnä. Yritän erakoitua, lukea, juosta, rentoutua ja sukeltaa sen verran kun hyvältä tuntuu. Jos käy tsägä, niin näen valashain. Oikeastaan toivon etten törmää yhteenkään hyvään tyyppiin, jotta tulisi oikeasti oltua omissa oloissa.

Puolentoista viikon päästä täytyy palata päiväksi Bangkokiin ja tehdä erinäisiä varustejärjestelyjä ennen Kathmandun lentoa. Hanoissa tapaamani Dominik kävi kuukausi sitten Nepalissa ja jätti sieltä lähdettyään trekkausvarusteensa ja lämpimät vaatteensa Bangkokiin ystävänsä luokse. Sovimme, että haen kamat, lainaan niitä omalla vaelluksellani ja palautan nyssäkän kotimatkallani. En ole vielä selvittänyt minne menen Nepalissa, mutta olen kuullut niin monta hyvää tarinaa maasta ja vaelluksista, että päätin mennä itse katsomaan maisemat kun kerran varustepuoli hoitui näin loistavasti.


Normimeininkiä. Tämä kuvaa kaupungin viboja paremmin kuin temppelifotot.

Tony, one of the good guys.

Tokio 1.-2.12.

Tokio säästi parhaat puolensa viimeiseksi. Eilen ja tänään Tokiossa oli kaunis aurinkoinen ilma ja puiden lehdet olivat punaisia ja keltaisia ja vihreitä ja oransseja. Eilisen ohjelmassa oli kaupunkikierros Hanoin lennolla tapaamani Mikan kanssa. Oli aikamoinen onnenkantamoinen törmätä häneen, sillä paljon olisi jäänyt kokematta ilman paikallisopasta.

Kävelimme koko päivän ympäri kaupunkia ja Mika tarinoi asioista joita Lonely Planet ei osannut valaista. Sain paljon paremman käsityksen japanilaisesta mielenmaisemasta eilisen perusteella. Mika repeili asioille, joita halusin valokuvata ja jotka olivat mielestäni tavalla tai toisella mielenkiintoisia (kuten se että ravintoloissa koko henkilökunta kokkeja myöten kailottaa tervetuloa kun asiakas tulee sisään, katukissat ovat lihavia, liikennepoliisit ovat seitsemänkymppisiä, kodittomien majojen edessä on kukkia, aikuiset miehet pelaavat seikkailupelejä metrossa ja ihmiset nukkuvat odottaessaan liikennevalojen vaihtumista).

Suomalaisesta elämänmallista puhuttiin myös pitkät pätkät. Yksi kuvaava kysymys kuului: ”miten käytännössä suomalaisilla voi olla paljon ystäviä työn ulkopuolella?”. Duuni on Japanissa varsin määräävä osa elämää.

Mika oli varannut pöydän perinteisestä, mutta nuorien suosimasta ja pyörittämästä japanilaisesta ravintolasta. Voin kohtalaisella varmuudella sanoa että moni turisti ei ole paikkaan eksynyt. Ravintola sijaitsi hektisimmässä keskustassa, mutta sisäänkäyntiä ei ollut merkitty kadulle lainkaan ja reitti ovelle kulki vaatekaupan läpi ja rähjäisen sisäpihan poikki. Paikan interiööri oli sen sijaan ultratyylikäs, safkat herkullisia ja sali viimeistä penkkiä myöten täynnä. Hinnat olivat noin puolet halvempia kuin edellisissä paikoissa maksamani.

Safkan jälkeen käytiin Tokion huipulla katsomassa maisemia. Katon helikopterialustalta näki tokion 360-vinkkelistä ja baarissa pari kerrosta alaspäin soitti erinomainen jazzpumppu paikallisen Groove FM:n konsertissa. Hieno ilta.

Nyt istun kansainvälisessä turvasatamassani Starbucksissa ja valmistaudun siirtymään lentokentälle. Kalenterin perusteella olemme siirtyneet joulukuuhun, joten on taas hyvä aika vaihtaa lämpimämpään maahan. Huomenna on mitä suurimmalla todennäköisyydellä ohjelmassa lystikäs jälleennäkeminen tohtori Saarenheimon kanssa.





Mika the perfect local guide. Thanks once more!



Tämä oli käsittääkseni jonkin suuren kalan mätiä. Erittäin epäilyttävän näköistä, erittäin pehmeää ja lötköä suussa ja erittäin herkullista.