Ylläpidon huomautus

Eräs ystävällinen ja uskollinen bloginseuraaja huomautti että kommenttien jättäminen ei onnistu ilman kirjautumista. Kävin nyt säätämässä blogin asetukset kohtaan "puskista huutelu", joten kommentoiminen onnistuu vastedes nimimerkillä tai vaikka nimettömänä. En tiedä onko tuohon blogilaskuriin yhtään luottaminen, mutta näyttäisi siltä että tätä lukee joku muukin kuin meidän äiskä. Hieno juttu, mukavampi kirjoitella kun tietää että joku lukee tekstit.

Wienissä tuoksuu jo syksy, mutta t-paidalla vielä mennään. Kaupunki tuntuu jo niin tutulta, että tämä on vähän kuin kotiin tulisi. Tästä lisää luultavasti viikon lopulla.

Illalla pidetään Mauzerin kanssa pieni fiilistelysessio ennen Kalifornian valloitusta. Viimeaikaisen tiedustelutiedon perusteella uudella mantereella saattaa tapahtua yllättäviä kohtaamisia ensi viikolla.

Cinque Terre 23.9-26.9.

24.9. Corniglia

Junamatka La Speziasta Cinque Terreen on kuin loistava leffatraileri. (En mennyt Genovaan asti kuten viimeksi kirjoitin). La Speziasta lähtevä juna muistuttaa vanhanmallisia VR:n lähiliikenteen junia ja ratapiha näyttää Riihimäeltä. Istuin tyhjään vaunuun nenä menosuuntaan. Juna sujahti pian tunneliin, jolloin auringonvalon korvasi säkkipimeys ja meteli joka tulvi sisään avoimista ikkunoista. Tunnelia riitti niin kauan, että ehti rauhassa uppoutua pimeän talviaamun työmatkatunnelmaan Keski-Uusimaalla. Piti oikein lipusta varmistaa etten ollut menossa Järvenpäähän.

Useamman minuutin synkkyyden jälkeen juna ampui hetkeksi ulos tunnelista ja sujahti samantien seuraavaan. Vajaan sekunnin ajaksi tunnelien välillä meteli ja pimeys vaihtuivat kauneimpaan rannikkomaisemaan, siniseen taivaaseen ja vielä sinisempään mereen. Silmät ehtivät juuri rävähtää talvihorroksesta ennen kun oltiin taas R-junassa. Jokusen minuutin päästä aloin jo epäillä näkeemääni, mutta sitten tunnelin seinämää alkoi puhkoa aukot. Niin pienet, että silmä ehti erottaa välähdyksistä vain värejä, mutta ne olivat juuri ne värit, joita jokainen R-junailija haluaisi nähdä. Kun tunneli viimein loppui ja juna pysähtui yhdelle Cinque Terren viidestä pienestä asemasta, traileri pääsi kliimaksikohtaansa. Rantarata kulkee muutaman kymmenen metrin päässä rannasta, josta nousee jyrkät rinteet täynnä viiniköynnöksiä. Meri edessä on päättymättömän ja kaikkien asemalle saapuvien kasvoilla on uuno onnellinen ilme. Hieno traileri. Taustaämusiikiksi kuvittelin sen Musen uuden biisin, joka äityy isoksi Queen-tribuutiksi. Ei Uprising, vaan se toinen. Vai olikohan minulla napit korvissa? En muista.

Cinque Terre on viiden rannikokylän ketju viitisentoista kilometrin kaistaleella Pohjois-Italian länsirannikolla. Koko alue on UNESCOn maailmanperintökohde ja luonnonsuojelualue. Kylissä ei ole lähes lainkaan autoja, mopoja tai muitakaan härveleitä. Liikkuminen kylien välillä tapahtuu junilla, joita sahaa kylien välillä, sekä mutkittelevilla patikkareiteillä, jotka yhdistävät kylät. Suositumpi, helpompi ja lyhyempi reitti kulkee rannan tuntumassa ja kovien jätkien reitti ylhäällä rinteillä. Arvatkaa kumpaan ajattelin panostaa.

Ensimmäiseksi yöksi olin varannut hotellin Monterossosta, joka osoittautui kylistä selvästi keihäsmatkaisimmaksi. Tämä olisi tietysti pitänyt arvata jo siitä että lähes kaikki netistä bongatut majoitusvaihtoehdot sijoittuivat sinne. Tein ensitöikseni junalla pienen tiedustelumatkan naapurikyliin ja totesin että Monterosso täytyy jättää taakse välittömästi ja vaihtaa leiriä. Buukkasin seuraaviksi päiviksi itselleni huoneen paikallisen naisen yläkerrasta yhdestä talon vierashuoneista puolella hinnalla Monterosson hotellista. Talon löysin kävelemällä kylän korkeimpaan paikkaan näköalatasanteelle ja bongaamalla talon oven vierestä kyltin, jossa luki ”Camere, tel. 0187...”. Nyt minulla on oma kattoterassi (kuvia myöhemmin), josta aukeaa meri kolmeen suuntaan ja alakerrassa loistava kalaravintola. Kylän nimi on Corniglia. Tätä salaisuutta en yritäkään pimittää muilta, sillä kaikki maailman matkaoppaat tietävät että tänne kannattaa tulla.

Tein aamulla siirtymän Monterossosta Cornigliaan lyhyempää retkeilyreittiä pitkin. Selvisin matkasta kolmessa tunnissa. Reitistä yli puolet on nousua ja ehkä kolmannes erinäköistä portaita. Erottuakseni jotenkin kävelysauvailevista matkailijoista kannoin koko omaisuuttani rinkassa mukanani. En muistanutkaan miten paljon raskaampaa on nousta mäkistä maastoa pienikin kantamus mukana. Inttiajoista taitaa olla liian kauan. Urheilu tuntuu huomenna varmasti jaloissa, mutta taidan silti tsempata korkeammille reiteille pienemmän repun kanssa. Toscanan raportissa tuli kukkoiltua saavutuksilla elämänveden ja yöelämän saralla, joten sallinette tämän fyysisen sankaritarinan vastapainoksi. Sitä paitsi kohta on edessä taas vähemmän terveellinen vaihe reissua kun lähdemme Maukan kanssa Kaliforniaan, joten pieni kurinpalautus tekee tähän väliin hyvää.

Täällä törmää valtavaan määrään pariskuntia Jenkeistä, Saksasta, Ranskasta ja mistä kaikkialta. Itse asiassa noin 98% vastaantulijoista on pariskuntia ja pariskunnista noin 80% on yli viisikymppisiä. Se kaksi prosenttia koostuu minusta, muutamasta muusta hyypiöstä ja isosta saksalaisesta luokkaretkiryhmästä. Meidän yläasteelta tehtiin luokkaretkiä vain Cinderellalle ja silloinkin toiminta oli varsin oma-aloitteista. Kateeksi käy saksalaisia, mutta väikuttaa siltä että he eivät osaa täysin arvostaa leirikoulujärjestelyjään. Cornigliaa kohti patikoidessani vastaan saapuneesta noin viidenkymmenen hengen oppilasryhmästä neljä oli luhistunut polun varteen itkien ja oikeastaan kaikki muutkin vaikuttivat aika lyödyiltä paria tsempparia lukuun ottamatta. Tähän voisi letkauttaa jotain hauskaa kurista ja maailmanhistoriasta, mutta pointti oli kertoa että patikkataipaleet ovat oikeasti aika haastavia. Aika sissejä kaikki nämä iäkkäät pariskunat jotka sahaavat kylien väliä muilla keinoin kun junalla tai lautalla (ai niin, lauttojakin kulkee).

Viimein siitä matkasuunnitelmasta

Täältä siirryn vielä tarkentumatonta reittiä ja aikataulua noudattaen Wieniin nauttimaan elämästä ja kunnollisesta nettiyhteydestä noin viikon ajaksi. Olen järjestänyt itselleni vähän töihin verrattavissa olevaa puuhaa, joten viikosta voi tulla aika kiireinen. Lokakuun alussa lennämme Wienissä asuvan ihmislegenda Maukan kanssa Los Angelesiin ja otamme vuokra-auton alle. Vajaan viikon ajan sukkuloimme vaihtelun vuoksi Kalifornian viinitiloja ja melko varmasti keksimme mitä kummallisempia hullutuksia matkan varrella. San Franciscosta nappaamme mukaan Maukan tyttöystävän Kerstinin ja tämän kaksi kaveria ja jatkamme ajelua uudistetulla kokoonpanolla taas viikon verran. Jos sille viikolle on olemassa tarkempi suunnitelma, niin minulle ei ole vielä kerrottu.

Muistaakseni 17.10. lennän Indonesiaan Balille. Vajaan viikon sisällä sieltä pitäisi päästä Banda Acehiin (jossa on juuri otetty käyttöön sharia-laki, o-ou!) ja jatkaa Acehin pohjoispuolella olevalle sukellusparatiisisaarelle. Sieltä saattaisi löytyä jo ne palmut ja tähtitaivas, mutta en luultavasti ehdi vielä nauttia niistä, sillä tarkoitus on suorittaa viiden päivän sukelluskurssi ennen kun vanha hyvä ystävä Otso eli Otto eli Ottojäbä saapuu paikalle jo aiemmin hankkimansa sukelluskortin kanssa. Seuraa muutama päivä sukeltelua ja iisisti ottamista.

Sukellusepisodin jälkeen vuorossa on viidakkoseikkailu, jonne tulevat mukaan Mikko ja Mari. Itse asiassa pariskuntaa on kiittäminen että koko seikkailu tehdään, he ovat tehneet kotiläksyt ja selvittäneet aikataulut ja varaukset ja koko hoidon. Minun ja Otson täytyy vain ilmestyä paikalle. En tiedä tai muista minne meidän täytyy ilmestyä, mutta sekin selviää aikanaan. Orankeja olisi joka tapauksessa tarkoitus nähdä.

Tähän – eli marraskuun alkupuolelle – päättyy matkan suunniteltu vaihe. Luultavasti jatkamme viidakosta Oton kanssa Lake Toballe palautumaan, mutta tätä täytyy vielä sumplia. Otso palaa Suomeen joulukuun alussa, joten siinä on hyvin aikaa keksiä uusia juonia jos siltä tuntuu. Näillä main ajattelin myös viimein löytää ne parkkeerauspalmut ja tähtitaivaan.

Ennen Suomeen paluuta on päästävä Tokioon, mutta muita suuria vaatimuksia reissulle ei enää ole. Parin ystävän kanssa on käyty hyvin alustavia puheita että he ltulisivat matkaseuraksi joskus loppuvuonna. Jos näin käy, niin veikkaan, että kohde vaihtuu Indonesiasta joksikin muuksi Kaakkois-Aasian maaksi. Myös skimbareissua on jo alustettu alkuvuodeksi, joten Suomeen paluu jää ensivaiheessa vain käynniksi.

Ai niin, joskus matkan aikana ajattelin päättää mitä alan puuhaamaan kun reissu on reissattu. Mutta sitä en suunnittele vielä. Ensin täytyy lukea Sinuhe loppuun.

25.9. Kovien jätkien reitti

Se ylempi reitti oli aika iso kokemus. Lähdin aamulla tästä keskimmäisestä kylästä kapuamaan kohti yläreittiä ja jatkoin sitä pitkin kauas etelään varsinaisten kylien ulkopuolelle mäen harjalla. Paneutumatta sen suuremmalla pieteetillä koko päivän kestäneen reissun yksityiskohtiin kerron että banaaneja meni viisi kappaletta, vettä neljä litraa ja aikaa seitsemän ja puoli tuntia. Viimeiset kaksi tuntia olivat sakkokierrosta. Valitsin paluumatkalla reitin 3 sijasta reitin 3a. Se ”a” oli lyhenne sanoista ”helvetin pitkä ja hankala kiertotie”. Samankaltainen kokemus kun muutama vuosi sitten Chamonixissa, kun päätimme Aarnin kanssa löytää uuden mettäreitin hissien sulkeuduttua vikana laskupäivänä. Good times.

Muistutin kotiin päästyäni (Juho sanoo, että koti on siellä minne on avaimet taskussa) versiota itsestäni, joka on ensin väännetty kuivaksi, sitten ruskistettu pannulla ja lopuksi upotettu vyötäröä myöten perunapeltoon. Aika paljon auttoi se, että päivän aikana näin hienoimpia maisemia mitä ikuna koskaan olen nähnyt lumettomassa maisemassa. Nyt nelisen tunnin, suihkun ja pitsan jälkeen olo on taas eheä ja erittäin tyytyväinen päivän kuntopuntarin tulokseen.

Naapurissani asuu kaksi jenkkipariskuntaa, joiden kanssa on tullut rupateltua. Obama on hyvä, bush paha. Oli hieno kuulla että ainoa asia jonka he tieätävät Suomesta on se että koulujärjestelmämme on maailman paras. Tuli mieleen eräs keskusteu Janoisessa Hauessa (vai mikä se niistä oli), jonka muutama lukijakin muistaa.

Aamulla luultavasti kohti Genovaa ja Wieniä. Mitään en ole buukannut, mutta katsoin, että joka yö menee sopiva juna Venetsian kautta. Sinne pitäisi tähdätä. Cinque Terre oli huikea kokemus ja aivan uskomattoman hieno paikka. Ensi kerralla on pakko jekuttaa tänne tyttö mukaan tai ryhtyä runoilijaksi, sillä tuntuu että yksin reissaajana täällä on oltava joku selitys olemiselleen. Ja takaisin olisi kiva tulla, sillä se kalaravintola jäi illallisaikaan kokematta. Paikka oli täyteen buukattu kaikkina kolmena iltana.

Kyläpahanen, tämä taisi olla Vernazza.

Kelvollinen lukupaikka. Sinuhe ehti jo Kreetaan asti tällä terassilla.

Toscana ja Rooma 17.-23.9.

Istun tätä kirjoittaessani Rooman Termini-asemalla odottamassa tunnin verran myöhässä olevaa junaa kohti Genovaa. On keskiviikko 23.9. Kuten ounastelin, niin matkasuunnitelmaan tuli heti muutoksia. Pojat ovat jo takaisin Suomessa, minä suuntaan kohti Cinque Terreä. Tästä myöhemmin, palataan ensin reissun alkuun.

Lähtö oli täydellinen. Ei täydellisen sujuva vaan täydellisen juoneikas dramaattisine käänteineen ja onnellisine loppuineen. Tällä teemalla on hyvä aloittaa matka.

Elliksellä ja Andylla oli Finskin suorat lennot Roomaan aamukasilta ja minulla SASsin lento Tukholman kautta viisi minuuttia heidän jälkeensä. Tai niin ainakin luulin kunnes löin passin check-in-koneeseen kentällä klo 6.55. Kävi ilmi että oma lentoni lähteekin seitsemältä, viiden minuutin päästä. Se olisi ollut se Tukholman jatkolento, joka lähtisi kahdeksalta. Pojat olivat jo toisessa terminaalissa jonottamassa turvatarkastukseen kun säntäsin SASsin luukulle ratkaisemaan kahta kiperää kysymystä: miten selviän saman päivän aikana Roomaan ja miten kerron pojille että he joutuvat joka tapauksessa odottamaan minua perillä hyvän tovin. Tiedän että olisi pitänyt tarkistaa ja tuplatarkistaa lähtöaika ajoissa, mutta ei nyt keskitytä syyllisyyksiin, sillä tällä tarinalla on myös yksi todellinen sankari.

SASsin lipunmyynnin virkailija ei tarjonnut ratkaisua. Vaihtoehdot olivat tunnin päästä lähtevä lento Köpiksen kautta (hintaa yli tonnin) tai suora iltakone (parisataa). Iltaan oli liian pitkä aika. Kipitin Finskin pisteelle. Esitin asiani kauniille Finskin virkailijalle kaikkia nöyryyden, kohteliaisuuden ja määrätietoisuuden hiveniäni hyödyntäen. Lento jolla pojat olivat lähdössä oli täynnä ja muita järkeviä vaihtoehtoja ei ollut tarjottimella, mutta aistin että olin voittanut neidin myötätunnon, joten pysyin hiljaa hänen tarkastellessaan kakkos- ja kolmosvaihtoehtoja koneeltaan. Pitkän empaattisen hiljaisuuden jälkeen kuului kysymys: ”minkä verran sinulla on FinnairPlus-pisteitä?”

Tunti tästä eteenpäin istuin samassa täyteen buukatussa koneessa Elliksen ja Andyn kanssa. Enkeli Finskin univormussa oli järjestänyt minulle hyvin vajavaisilla plussapisteilläni crew-paikan täyteen buukatusta koneesta, vaikka olin myöhästynyt omaa hölmöyttäni toisen lentoyhtiön koneesta. Pääsimme skoolaamaan poikien kanssa lähdön kunniaksi jo koneessa ja starttaamaan Roomasta päivän vielä lämmetessä. Lähetin enkelille kukkia perille päästyäni.

Toscanan best kept secret

Ajoimme Roomasta vuokratulla avokuplalla ensin Orbetelloon, komealle panna cottan näköiselle saarelle Roomasta luoteeseen. Risottojen ääressä päätimme ajaa ensimmäiseksi yöksi vielä tunnin matkan Castella di Pescaiaan. Rannikkokylässä – kuten koko Toscanassa – oli käynnissä ensimmäiset hiljaisemmat viikot turistikauden jälkeen. Tämä sopi meille loistavasti. Vähemmän hässäkkää, vähemmän keihäsmatkaa, enemmän lunkkiutta ja saman verran lämpöasteita. Useamman viinipullon ja parinkymmenen korttipelin jälkeen päädyimme Pescaian rannan aurinkotuoleihin puhumaan ei enempää eikä vähempää kuin elämän tarkoituksesta. Löysät pois heti reissun kärkeen. Korttipeli oli muuten nimeltään kuningaslaji. Sekin on Ahvenen reissuopetuksia Intiasta. Loistava peli etenkin kolmelle hengelle ja loputon kuittailun ja henkselien paukuttamisen lähde.

Etelä-Toscanassa reissaamisen juju on kiertää mahtavia maisemateitä heikkojen signaalien ja fiilisten ohjaamina ja poiketa mahdollisimman monelle viinitilalle maistelemaan Morellino de Scansanoja (tavallaan samaa tavaraa kuin Chianti tai Brunello, mutta eri alueelta). Tämän jujun tietää moni muukin reissaaja, vaikka Etelä-Toscanassa onkin merkittävästi vähemmän turisteja kuin pohjoisemmassa. Meillä oli kuitenkin erityisbonuksena itse hankittua täsmätietoa viinifiilistelyreissaamisesta näille mannuille. Seuraa pieni taustoitus.

Vuosi sitten vuokrasimme isommalla kaveriporukalla viikoksi talon Toscanasta. Matkalla takaisin Roomaan autokuntamme ajoi sattumanvaraista maisemareittiä kohti rannikon moottoritietä. Erään viinitilan isäntäväki vinkkasi että kyseisenä viikonloppuna läheisessä kylässä järjestetään Morellino-viinien paikallisten tuottajien juhla, jossa kaikki tuottajat esittelevät uusia ja vanhoja tuotoksiaan ja tapaavat toisiaan. Ehdimme pyörähtää kylään juuri kun juhlat olivat alkamassa. Ilta pimeni, kapeiden kävelykatujen varsille ripustettiin soihtuja, esittelypöydille levitettiin valkoisia liinoja, paikalliset nuoret ja vanhat valuivat pikkuhiljaa kylän pienelle aukiolle odottamaan maisteluja ja jazzbändi viritteli soittopelejään. Tunnelma teki kotimatkalaisiin valtavan vaikutuksen. Meidän oli pakko lähteä ajamaan kohti Roomaa ja arkea ennen maisteluiden alkamista, mutta päätimme tuolloin Andyn kanssa että ensi vuonna palaamme rikospaikalle.

Yritimme ajoittaa tämänkertaisen reissumme niin että pääsemme fiilistelemään viinikinkereitä alusta loppuun asti. Tämä osoittautui melkoisen hankalaksi, sillä netissä kyseisistä juhlista ei löydy sanaakaan. Myöskään tiedustelut sähköpostilla ja puhelimella paikallisiin turisti-infoihin ja majoituspalveluihin eivät tuottaneet tulosta (turistibyroo oli suljettu ja kahdesta majoituspalvelusta toisessa ei ollut englantia puhuvaa henkilökuntaa ja toisessa ei oltu kuultu tapahtumasta). Muistelimme kuitenkin että kyseisiä viinikinkereitä oli järjestetty jo monta kymmentä vuotta ja oletimme että ajoitus noudattaa aina samoja sadonkorjuun aikatauluja. Paras veikkauksemme ajankohdasta oli näin ollen viime viikonloppu. Osuimme oikeaan.

Pescaian jälkeen ajelimme ympäri Etelä-Toscanaa ja päädyimme monen mutkan ja Morellinon kautta viimein tähän mahtavaan edellä kuvailtuun kylään. Oli perjantai eikä nukkuva etruskilinnoitus vaikuttanut lainkaan viinifiestaestradilta. Kylän lähellä olevalta viinitilalta saimme kuitenkin vahvistuksen: fiesta alkaa huomenna lauantaina. Seurasi sarja ylävitosia, knuckleseja ja erilaisia riemun merkkihuutoja. Jopa yksi kantapäät yhteen -temppu. Perjantaiksi majoituttiin lähinnä häämatkalaisille soveltuvaan resortiin odottelemaan seuraavaa päivää. Spa ja kaikki. Illalla näkyi tähdenlentoja. Ei siitä sen enempää.

Lauantai koitti. Katto alas ja kohti uusia syheröteitä. Ennen viinitiloja poikettiin kylässä buukkaamassa se kylän toinen hotelli ja varaamassa illaksi pöytä jo viime vuonna bongatusta ravintolasta. Pieni tähtitaivaan tuijottelulla ja kortinpeluulla hankittu krapula asettui viimeistään lounaalla hyvin uneliaassa ja hyvin kauniissa nimettömäksi jääneessä pikkukylässä.

Illalla päästin viimein kokemaan viinifiilistelyn eli fiinistelyn grand prix kun viinurit kaatoivat ensimmäiset maistiaiset laseihimme kapeilla kujilla. Esiinnyimme välillä helsinkiläisinä viinibaarinomistajina hankintamatkalla päästäksemme maistelemaan myös riservoja ja kuullaksemme kunnolliset perehdytykset kustakin viinisarjasta. Morellinot olivat loistavia viinejä, tunnelma käsittämättömän hieno ja kaikki oli muutenkin kohdillaan. Yhdet grappatkin taidettiin ottaa. Yksi viini tosin maistui pas... lannalta, mutta se oli ilmeisesti tarkoituskin. Ellis tykkäsi siitäkin.

Odotetun ravintolaeksperimentin aikana otettiin jo tanakoita askelia kohti Hunter S. Thompsonimaisia ulottuvuuksia. Monen tunnin hiilaripitoisen herkuttelusession ja kymmenkunnan kuningaslajin jälkeen olimme valmiit äärimmäiseen kokeeseen: paikallisväestön kontaktoimiseen. Elliksen puron lailla soljuvan italian avulla tutustuimme Debraan, Sienassa lakia opiskelevaan kauniiseen ja hymyilevään neitoon ja hänen paikalliseen sotilaspoikaystäväänsä sekä toiseen paikalliseen nuorukaiseen. Herrojen englannin osaaminen rajoittui kolmen sanan lauseeseen, joista yksi oli pussy. Juttu luisti hienosti kielimuurista huolimatta ja kolmikko vei meidät lopulta jatkoille kylän ainoaan discoon eli pitseriaan, jossa soi eurodance. Ilta oli loistava, huuruinen ja välillä suorastaan kuumottava. Sotilaspoikaystävä osoitti ihailtavaa suoraselkäisyyttä tarjoamalla meille kyytiä hotellille hänen Fiatillaan. Promilleja oli mittarissa noin kahdeksan. Kävelimme. Tai minä ja Antti kävelimme, Jussi oli jo kotvaa aiemmin tanssinut wienervalssin soolona kotiin. Lähes aina reissuilta muistaa parhaiten kohtaamiset uusien tuttavuuksien kanssa. Niin taitaa käydä nytkin.

Aamulla seuloudun luonnonvalinnan kautta kuskiksi. Päivä aukeni ensi kerran reissun aikana synkkänä kuin alleviivatakseen kausaliteettilakeja. Bruschettat huiviin kuppilassa, josta Ellis oli näemmä lainannut edellisenä iltana kitaraa serenadia varten, ja olimme valmiit jättämään kylän taas vuodeksi. Pakenimme pikimustalla kuplalla Sienaan. Ilta sujui majapaikan etsimisen, chiluttelun, kuningaslajin ja iisisti ottamisen merkeissä. Seuraavana päivänä oli Antin paluulento Roomasta, joten Sienan upea keskuspiazza oli hyvä paikka summata siihenastinen reissu San Giminginolaisella jääteellä eli Vernaccia-valkkarilla.

Sienassa kävi ilmi että kohtalo ei ollut valmis erottamaan meitä viinikylästämme. Antin man bagin unohtamisessa ei ole mitään otstikoitavaa, mutta se että Ellis unohtaa Lumixinsa hotelliin, on huomioitavan arvoinen merkki poikkeuksellisesta irtiotosta edellisenä iltana. Palasimme maanantaina jälleen häntä koipien välissä viinikylän hotelliin (jonka ulko-oven olimme jättäneet vierailumme aikana lukitsematta muistutuksista huolimatta). Kadonneet tavarat mukaan, jo leppyneen respavirkailijan naurut päälle ja kohti Roomaa.

Roomassa Andy tiputti minut ja Elliksen uloimman metroaseman hollille ja ajoi kuplalla kentälle. Mutta ei ennen kuningaslajin finaalipeliä, joka oli ratkaiseva koko reissun kuningaslajimestaruuden. Ratkaisuottelun areenana toimi kadunvarsikahvila hyvin ruuhkaisen ja meluisan kadun varressa. Andy voitti ja pääsi kotimatkalle mestaruusviitta harteillaan. Win the right games, kuten Tami sanoi.

Rooman ilta oli iisi. Parin paikallisen kanssa käydyissä keskusteluissa meille selvisi, että Italiassa ei saa pelata korttia ravintoloissa, Berlusconi on väärentänyt vaalituloksen, Kimi Räikkönen on paras ja suomalaiset naiset ovat erittäin kauniita. Live and learn.

Elliksen paluulento oli maanantai-iltana. Tehokasta peliaikaa Roomassa oli jokunen tunti jäljellä kun kamat oli roudattu minun seuraavan yön majapaikkaan. Ellisaari suoritti Rooman cum lauden kiertamällä kaikki vaadittavat nähtävyydet parissa tunnissa. Colosseum – check, Pantheon – check, portaat – check... nähtävyyskierros minun makuuni.

Ensimmäinen soolovaihe

Kun Ellis lähti, taivas pimeni ja alkoi sataa. Minulla ei ollut majoitusta seuraavaksi yöksi, jatkolentoa tai -junaa pois Roomasta tai puhtaita vaatteita. Vihdoinkin pääsin edes hieman kiini selviytymismoodiin. Tiedättehän: yksin maailman tuulten vietävänä, turvana vain hyvä kotikasvatus, Suomen koulujärjestelmä ja omat hoksottimet (ja peukalonpaksuinen nippu luottokortteja). Jussiparka.

Olin kuullut paristakin näissä asioissa luottamistani lähteistä, että Cinque Terre on yksi maailman hienoimmista paikoista ja loistava lavaste lyhyeen erakoitumiseen. Alun perin suunnitelma oli suoria Roomasta mahdollisimman pian maailman parhaimpaan kaupunkiin Wieniin, mutta kun nyt täällä päin jo oltiin, niin olisi tuntunut hölmöltä skipata Cinque Terren patikkareitit ja mereen putoavat kallioseinät. Junaliput hain asemalta ja pyykit pesetin intialaisella herrasmiehellä. Illalla söin hyvin ja pääsin vielä pariksi tunniksi nettiin, joten se siitä selviytymisestä.

Nyt istun jo junassa rantaradalla. Kohta aloitan matkan suurimman kirjallisen projektin nimeltään Sinuhe. Nide on ikivanha divarikappale, joka näyttää itsensä Onehin raapustamalta. Näin Waltari tarkoitti kirjansa luettavaksi. Raportoitavien tapahtumien määrä vähenee varmasti dramaattisesti junamatkan myötä ainakin muutamaksi päiväksi, mutta raporttien tiheys saattaa parantua kun kierrokset laskevat. Cinque Terreen minulla on majoitus vain ensi yöksi, mutta jos löydän kelvollisen asumuksen niin viivyn viikonloppuun asti ennen kun jatkan junalla Wieniin.

Lupasin ensimmäisessä kirjoituksessa kertoa matkasuunnitelmasta lisää, mutta jos sallitte, niin lykätään sitä vielä seuraavaan kertaan. Vieressä istuva rouva tarjosi juuri jonkinlaista spagettimunakasta matkaevääksi.

Jaa mikä sen mahtavan viinifestarikylän nimi oli? En voi paljastaa, kylän autenttisuus ei ehkä kestä tämän useampaa suomijunttia vuodessa.

Andy ja Ellis Orbetellossa. Se hieno reissun alun tohkeilufiilis.

Let the wine tasting begi... continue!

Kuvissa keli näyttää aina todellista kehnommalta. Tämäkin oli hellepäivä. Kylän nimeä en muista, mutta siellä syötiin reissun parhas lounas.

Tämä on faijalle: Siena-Rooma -reitillä ohiteltiin tällaisia autoja. Käynnissä oli vanhojen autojen Tour de Italy. Vasemmalla Triumph, oikealla Bentley. Taustalla olevaa en muista, mutta sinä varmasti tunnistat.

We are the night.

Off I go

Lähtöön on kuusitoista tuntia. Aamulla on lento Tukholman kautta Roomaan. Sieltä otetaan Andyn ja Elliksen kanssa auto ja ajetaan risotolle mitä ilmeisemmin Orbetelloon parisataa kilometriä Roomasta luoteeseen. Ensi viikolla Antti palaa Suomeen maanantaina ja Ellis tiistaina. Minä jatkan reissaamista ainakin kolmen mantereen ja seitsemän maan kautta ensi vuoteen. Paluulippua ei ole. Tätä on kotva odoteltu.

Kirjoitan tähän blogiin aatoksia matkan varrelta aina kun keksin kerrottavaa ja olen verkkoyhteyksien ääressä. Linkin olen postannut facebookiin ja mailannut muutamalle ystävälle ja muulle lähipiirille. Suunnitelma on tarinoida ja fiilistellä matkan varrella tapahtuneesta ja paikoista joihin eksyn. Veikkaan että näitä tekstejä on hauska lukea sitten kiikkustuolissa vanhana ukkona.

Vuokralaiset muuttavat kämppään huomenna. Olen luvannut että pariskunta saa asua tässä ainakin tammikuuhun asti, mutta melko varmasti pidempäänkin. Olen asunut Mariankadulla käsittämättömät seitsemän vuotta, joten tuntuu todella hyvältä laittaa aamulla ovi perässäni kiinni pitkäksi aikaa.

Viimeinen viikko ennen reissua on ollut hektinen kaiken lähtösäätämisen kanssa, joten takki on nyt aika tyhjä. Ehdin seuraavan kerran kirjoittamaan luultavasti noin viikon päästä poikien lähdettyä kotimatkalle. Kirjoitan sitten vähän laveammalla pensselillä reissun etapeista ja silloin jo suoritetusta Toscanan erikoiskokeesta. Yritän lisäillä kuvia ja karttoja ja mitä kaikkea tälle sivulle reissun edetessä. Wait and see. Ensimmäisessä loisto-otoksessa alla näkyy reissuromppeet ennen rinkkaan sujahtamista. Näillä mennään. Ja kyllä, etualalla näkyy kossupullo. Se on tuliainen, itse en kaipaa tiukkoja viime lauantain tuplarapujuhlien jälkeen.

Lokakuun loppuun mennessä tie on vienyt Italian jälkeen ainakin Itävaltaan, Kaliforniaan ja Indonesiaan. Suunnitelma siitä eteenpäin on varsin väljä ja veikkaan että matkan alkuvaiheenkin ohjelma elää vielä aika lailla. Reissun idea ei ole nähdä mahdollisimman montaa paikkaa vaan hakeutua muutaman etapin kautta siihen yhteen täydelliseen jonne parkkeerata sopivaksi aikaa. Täydellisessä paikassa täytyy olla palmuja joiden väliin solmia riippumatto, hieno tähtitaivas ja... tjaa, siinä se taisi ollakin. Jos vielä ehtisin, niin taustoittaisin lähtöä ja fiiliksiä vähän tarkemmin, mutta vielä on pakkaamista, siivoamista, pyykinpesua ja futismatsi jäljellä, joten hyödynnän näin ensihätään erään tutun intiankävijän vinkkaamaa matkafiilisjumpstarttia (kiitokset vinkistä, Ahven).