Lopuksi, hyvät ystävät

Kävin yhdeksässä maassa jos välilaskuja ei lasketa, näin kuusi eri merta ja tapasin valtavan määrän ihmisiä. Matkustin jumbolla, potkurikoneella, normisuihkarilla, junalla, bussilla, ratikalla, metrolla, sky trainilla, lossilla, lautalla, riksalla, skootterilla, taksilla, jeepillä, lava-autolla, riippuvarjolla, pikaveneellä, soutuveneellä, polkupyörällä ja apostolinkyydillä. Olin matkalla 104 päivää.

Nyt kotiin palattuani on hyvä summata muutamia asioita ennen kun erehtyväinen ihmismuisti pääsee vääristämään kokemuksia liikaa. Tämä teksti jää tämän blogin viimeiseksi merkinnäksi, joten kirjoitan samaan syssyyn koko reissuaatosvarastoni tyhjäksi. Nyt saattaa olla hyvä hetki hakea kuppi kahvia, sillä tätä tekstiä tulee nyt pitempi rimpsu.

Tien päällä viettämäni aika tuntuu pitkältä kun muistelen mitä kaikkea lähdön ja paluun välillä on tapahtunut, missä kaikkialla olen ollut ja mitä olen tehnyt. Tuntuu että Italian road tripistä on ikuisuus. Kuumehoureinen Las Vegas -visiitti on kuin jostain kuultu eksoottinen matkatarina. Ja kuitenkin aikaa on kulunut vain kolme ja puoli kuukautta. Koko seikkailun mieltäminen yhdeksi kokemukseksi erillisten vaiheiden sijaan vaatii varmasti vielä hieman sulattelua. Jo nyt tuntuu kuitenkin selvältä että matka on jättänyt minuun erittäin mieluisat ja toivottavasti pysyvät jäljet.

Michael Palin kiersi maailman kaksikymmentä vuotta sitten Phileas Foggin jalanjälkiä pitkin. Kotiin palattuaan hän summasi kokemuksensa seuraavasti:

“Travel of this kind, travel when hands get dirty, when contact is made, brought home to me how much we all see of the world on television and in the newspapers, and how little we know of it. Journeys like this can only be good for us.”

Olen Palinin kanssa samaa mieltä. Minulla oli matkalle lähtiessäni tiedon tasolla kohtalaisen hyvä kuva siitä miten maailma makaa. Tiesin vaurauden ja hyvinvoinnin epätasaisen jakautumisen, luonnon kauneuden ja monimuotoisuuden sekä ihmisten perustavanlaatuisen hyvyyden (sanokaa mitä sanotte), mutta ymmärryksen tasolla matka avasi silmät uudella tavalla. Maailma muuttui konkreettisemmaksi ja pienemmäksi. Ihmisten samanlaisuuteen ja erilaisuuteen suhtautuminen muuttui suvaitsevuudesta itsestäänselvyydeksi. Halu parantaa maailmaa muuttui idealismista mikrotason toteutukseksi. Oivalsin että maailma pärjää melkoisen hyvin ilman minuakin, mutta voin tehdä osani elämällä hyvää elämää ja tekemällä ympärilläni olevat ihmiset mahdollisuuksien mukaan onnellisiksi siinä samalla. Ja jos rahkeita riittää, niin voin yrittää jeesata tuntemattomiakin aina kun mahdollista.

Tiedän, ettei matkani ole ainutlaatuinen. Yhä useampi syntymälotossa voittanut länsimaalainen tekee enemmän tai vähemmän vastaavanlaisia ja pitempiä irtiottoja ennen tai jälkeen oravanpyörämaratonin. Minulle henkilökohtaisesti matka oli kuitenkin ennen kokematon ja mullistava elämys. Sellaisena se myös säilyy vaikka Tjäreborg alkaisi heti ensi syksystä alkaen järjestämään vastaavaa turneeta pakettimatkana.

Matkan arvostelu kouluarvosanoin

Matkareitti ja -ohjelma: 9-

On aika vaikea valita kaikista maailman maista ne kiinnostavimmat, jotka sisällyttää maailmanympärimatkaan ja järjestää omat liikkeensä niin että näkee toivepaikoistaan mahdollisimman monta ja vielä sopivina vuodenaikoina. Reissun alkuvaiheen ohjelmaa määräsi oleellisesti Elliksen, Antin, Maukan, Otson sekä Mikon ja Marin matka-aikataulut, joiden mukaan buukkailin omia lentojani. Yhteisvaiheiden jälkeen ainoa must see -paikka oli Tokio, mutta minulla oli varsin tarkka kuva mielessä siitä, minkälaisen löhöpaikan halusin löytää tähtien tuijotteluun ennen kun palaan Eurooppaan.

Erityisen tyytyväinen olen sooloreissaamisen ja kaverireissaamisen balanssiin. Minua on siunattu maailman parhailla kavereilla ja heidän kanssaan reissaaminen on hienoimpia asioita joita tiedän. Reissun hauskimmat hetket osuvat Toscanaan, Kaliforniaan ja Indonesiaan. Toisaalta omin päin reissatessa kokee ja näkee enemmän, tapaa huikean määrän ihmisiä ja tulee ajautuneeksi seikkailuihin ja paikkoihin, joihin ei ikinä päätyisi kavereiden kanssa matkatessaan. Yksin reissatessa on lopulta hyvin harvoin yksin – jopa siinä määrin että välillä on oltava vähän tyly saadakseen omaa rauhaa esimerkiksi niiden tähtien tuijotteluun. Tulen tämän kokemuksen jälkeen varmasti jatkossakin matkustamaan soolona, mutta optimijärjestely on yhdistelmä yksin ja yhdessä reissaamista.

Arvosana reissuohjelmalle on kiitettävä ysimiikka. Reissun aikana hoksasin, että maailma on täynnä mahtavia paikkoja, jotka olisi hieno kokea. Kympin antaminen olisi sama kun väittäisin, että valitsin kohteikseni kaikki maailman parhaat paikat ja olin kaikkialla juuri oikean ajan. Vielä jäi paljon nähtävää ja monessa paikassa olin liian vähän aikaa.

Tällainen tiivistahtinen maisemanvaihtaminen oli kuitenkin tarpeen. Minuun oli kasautunut siinä määrin kova palo nähdä maailmaa, että rauhoittuakseni minun oli yksinkertaisesti pakko lyödä ennätyslukemat Hesarin hiilijalanjälkikoneeseen. Kaiken tämän sukkuloimisen jälkeen huomaan miellyttävän rauhallisuuden kun pohdin seuraavia reissuja. Haluan edelleen matkustaa paljon, mutta enää ei ole niin kova hoppu. Tätä on pakko tähdentää englanniksi: I just had to get it out of my system. Nyt tuntuu että tämä uusi ihana tyyneys ei rajoitu pelkästään matkustamiseen, mutta täytyy antaa ajan hieman kulua ennen kun vedän tämän suurempia johtopäätöksiä. Hieno tunne joka tapauksessa.

Varusteet: 8+

Koko matkakalustoni mahtui 55 litran Jack Wolfskin -rinkkaan, joka painoi lähtiessä vähän reilut 10 kiloa. Jos pakkaisin nyt uudestaan reissua varten, ottaisin vähemmän tavaraa mukaan. Opin että joka aamu ei tarvitse päästä suihkuun eikä vaatteita tarvitse vaihtaa joka päivä. Tai viikko.

Vähiten käyttöä oli moskiittoverkolla (olin sovussa hyönteisten kanssa) ja isolla pyyhkeellä (lähes jokaisessa majapaikassa oli jonkinlainen riepu tarjolla). Nämä veivät myös eniten tilaa rinkassa. Parhaita matkavarusteita olivat tämä reissua varten hankkimani miniläppäri, jolla olen etsinyt ilmaiset langattomat verkot ja raapustanut nämä blogikirjoitukset, sekä lenkkarit, joiden avulla olen pysynyt edes jonkinlaisessa kondiksessa kaiken herkuttelun lomassa.

Parhaat hankinnat reissun aikana olivat Vegasista ostamani Puman tennarit. Tämä kertoo paljon siitä miten vähän tein hankintoja tien päällä. Huonoin hankinta on Bangkokin mittatilauspuku. Raivostuttavan kliseinen sortuminen. Hyvä pukuhan se on, mutta en keksi montakaan tilaisuutta lähitulevaisuudessa jossa minun on vedettävä suitti niskaan. Töihin ei ainakaan tarvitse pukeutua ennen kun keksin miten ansaitsen jatkossa elantoni. Onneksi Julle&Ellu ja Antti&Anu tarjoavat ainakin pari saumaa ensi vuonna.

Pakki: 10-

Söin kaikissa maailmankolkissa kaiken mitä eteen kannettiin majoneeseja, vihanneksia, jäätelöjä ja muita riskikohteita myöten. Join vettä kraanoista, joista ja puroista suuremmin varomatta. Vatsa kesti tämän kulinaristisen teräsmieskokeen loistavasti. Yhtään Immodiumia en syönyt, eivätkä sisuskalut protestoineet oikeastaan missään vaiheessa. Veikkaan että tässä auttoi matkareittini, joka kulki sivistyksestä kohti askeettisempia oloja. Olen pomminvarma, että jos Katmandu olisi ollut ensimmäinen kohde, olisin viettänyt matkan ensimmäisen viikon syväkyykyssä.

Matkatunnari 8+

Joka vuosi kaikki maailman lomapaikat luukuttavat tiettyä kauden tunnusmusiikkia. Muutama vuosi sitten kunnian sai, luoja paratkoon, James Blunt. Se oli kamalaa. Kamalaa. Vuonna 1999 tunnusbiisi oli nimeltään ”Blow Your Whistle, Bitch”. Vai olikohan se vain Ayia Napalla? Joka tapauksessa tämän vuoden artisti on Jack Johnson. Letkeää musaa, joka saa lomakansan hyvälle tuulelle. Altistus on ollut aika kattava, joten minua lallatus ärsyttää, mutta ei alkuunkaan siinä määrin kun James-fucking-Blunt ärsytti pari vuotta sitten Mayerhofenissa.

Yleisarvosana: 10-

Lefa-niminen viestinnän proffa opetti ensimmäisellä kurssilla että synergia tarkoittaa sitä että kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. Tämän matkan osat olivat mielettömän hienoja visiittejä mahtavissa paikoissa, mutta kokonaisuus on jotain vielä enemmän.

Huiput ja aallonpohjat

Nyt jo minulta on kysytty moneen kertaan missä oli hienointa ja mitkä olivat kurjimmat hetket. Kurjimmat on helppo listata, hienoimmat vähän vaikeampi.

Kurjimmat kokemukset

1. 9700 kilometrin ja 31 tunnin siirtymä nousevassa kuumeessa Wienistä Barstowiin, Kaliforniaan. Olisiko se sitten ollut sitä sikaflunssaa?
2. Phuket
3. 33 tunnin junamatka märän rinkan kanssa Saigonista Hanoihin

Tämä on täydellinen lista kurjista hetkistä. En keksi mitään muuta mainitsemisen arvoista. Maailmalla tulee vastaan hyvin vähän tilanteita, joista ei selviä hymyilemällä. Yksinkertaisin selviytymisohje mihin tahansa ongelmatilanteeseen maailmalla: etsi ihminen ja hymyile. Yleensä asiat alkavat siitä suttaantumaan.

Tien päällä joutuu monesti luottamaan ventovieraisiin ja pyytämään apua. Kymmenet tai sadat avunsaanti- ja luottamistilanteet ovat vahvistaneet uskoa ihmiskuntaan. Vaikuttaa siltä että noin 99,5% maailman ihmisistä ovat hyviksiä (vrt. pahiksia), jotka eivät halua ryöstää tai vahingoittaa vaan päinvastoin auttaa lähimmäistään jos suinkin voivat.


Hienoimmat hetket eli yksittäisiä kohokohtia satunnaisessa järjestyksessä

• Cinque Terren privaattiterassi ja Sinuhe Egyptiläinen. Majoituin reissun aikana kymmenissä eri hotelleissa, hostelleissa, ja bungaloewissa, mutta Corniglialaisen rouvan yläkerrasta vuokrattu huone vie voiton kaikista. Hintaan sisältyi oma terassi täydellisellä maisemalla ja tunne oman itsensä herruudesta. Tiedätte mitä MasterCard sanoisi sen hinnasta.

• Death Valleyn ylitys Maukan kanssa. Kuume, Las Vegasissa hankittu krapula, polttava aurinko, erämaa, iso jeeppi, monta sataa ajettavaa kilometriä ja maailman hauskin matkakaveri.

• Ensimmäinen ilta Hanoissa. Piinallisen junamatkan, aamuöisen hotellijahdin ja pitkien unien jälkeen istuin hyvissä ajoin Hanoin vanhassa kaupungissa sijaitsevan hotellini yläkerran ravintolan sohville odottamaan auringonlaskua kirjan kanssa (The Curious Incident of the Dog in the Night-time). Tilasin lasin viiniä, joka sulatti viimeiset ärtymyksen rypyt otsalta ja huomasin että Hanoi oli kaunis. Toisen ja kolmannen lasin aikana söin loistavan illallisen ja muistin taas miten hienoa oli olla maailmalla.

• Toscanan viinifestari-ilta salaisessa kaupungissa Andyn ja Elliksen kanssa. Raportti tästä illasta taitaa olla ensimmäinen blogimerkintä. Tekisi mieli kertoa mitkä ne kolme italialaisen sotilaan osaamaa englanninkielistä sanaa olivat, mutta koska tätä blogia (tai pikemminkin kuvitusta) seuraa jo muutama ei-suomea-puhuva henkilö, en mitenkään voi kirjoittaa lausetta selittämättä kontekstia.

• Sukeltaminen Pulau Wehillä ja kyläneuvoston kokoukset iltaisin. Acehin saaresta tulee joku päivä iso turistirysä, mutta meidän satunnaisten matkaajien ryhmä sai nauttia saaresta juuri sellaisena kun sitä tullaan vielä joku päivä Aurinkomatkojen oppaissa mainostamaan, mutta joka ei enää silloin ole totta.

• Parahawking. Kelatkaa nyt minkälainen kattaus riippuliidolle: maisemana Annapurnan lumihuiput, jalkojen alla auringossa kimalteleva järvi ja tuulioppaana Bob-lintu, joka istuu lennon aikana kädelle syömään buffaloa.
  

Viimeisenä reissufiiliksenä haluan välittää tuokion tokiolaisesta puistosta. Hetki summasi jotain oleellista reissaamisen ylenpalttisesta hyvyydestä.

Kävelin kauniin puiston poikki, jossa pienet koululaiset olivat syömässä eväitä kesken luokkaretkipäivän. Ryhmän ohi kävellessäni yksi pyöreänaamainen japanilaisvekara sattui katsomaan minuun ja hymyilemään. Moikkasin ohi kulkiessani ja vekara vilkutti takaisin ja venytti hymyään entistä leveämmälle. Syysaurinko paistoi, puissa oli syksyn kunniaksi kaikki rubiikinkuution värit ja japanilaissällin reaktio sai minut suorastaan loistavalle tuulelle. Kävelin pari askelta ja käännyin uudelleen katsomaan luokkaretkeläisten touhuja. Tällä välin vekara oli kertonut minusta kavereilleen, ja koko luokka heilutti käsiään naamat aurinkoisina. Vilkutin ja kumarsin ryhmälle ja jatkoin matkaa onnellisena miehenä. Vain muutaman askeleen jälkeen samainen vekara juoksi eteeni, tarttui käteeni, sanoi ”thank you very much” ja kumarsi syvään. Kumarsin takaisin. Vekara juoksi takaisin ystäviensä luokse. Läheisellä penkillä istunut arvokkaan näköinen japanilaisherra nyökkäsi minulle hyväksyvästi. En saanut hymyä naamaltani moneen minuuttiin.

Tämä blogi on nyt täyttänyt tarkoituksensa. Siirrän tarinat täältä tietoverkoista jossain vaiheessa vain omiin arkistoihini odottamaan kiikkustuolipäiviä. Suuri kiitos kaikille teille, jotka jaksoitte koko syksyn lueskella jorinoitani. Tämän blogin kirjoittaminen auttoi minua jäsentämään ajatuksiani ja matkan eri vaiheita sekä pakotti minut kirjoittamaan ylös eri tuntemukset matkan varrelta. Ilman blogia matka tuntuisi varmasti epämääräisemmältä kokemukselta ja – osin oikeutetusti – säntäilyltä paikasta toiseen. Tarvitsin yleisön patistaakseni itseni näkemään tämän vaivan. Paljon kiitoksia. Nähdään pian.

Kotiinpaluu

Ähäkutti! Ympäri mennään, yhteen tullaan.

Lumi on tehnyt Suomesta todella kauniin. Täällä ei ole edes niin kovin pimeää. Hiton kylmä tietysti, mutta toisin kuin Katmandussa, täällä pääsee lämpimään kun menee sisätiloihin. Ja sähköt toimivat 24h.

Halusin tulla Suomeen vaivihkaa ja yllättää kaverit uudenvuodenjuhlissa, mutta ensimmäistä kertaa ties miten moneen vuoteen SORY ei järjestänyt uudenvuoden vastaanottoa Somerolla eikä Jäke-ryhmä ollut kokoontumassa. Oli pakko paljastaa juoni muutamalle avainihmiselle, jotta saataisiin juhlat aikaiseksi. Yllätys ei onnistunut, mutta oli mahtavaa palata kotiin!

Tuntuu hurjan hyvältä olla kotona. Matka oli monella tapaa loistava kokemus. Kirjoitan vielä pitkät pätkät loppuyhteenvetoa ja postaan viimeisen tekstin tähän blogiin tuota pikaa, mutta tänään en vielä ennätä. Täytyy ensin hankkia liput illan matsiin.

Pokhara --> 26.12.

Kingston Wall ei ole koskaan kuulostanut näin hyvältä.

Nepal on kaunis maa, ihmiset elämäniloisia ja suitsukkeet, pyhät lehmät ja munkit luovat hienon henkevän tunnelman. Täällä on hyvä olla, onneksi tulin.

Suunnitelma oli etsiä Pokharaan saavuttuani muita reppureissaajia trekkausseuraksi, mutta 20. päivä alkanut yleislakko sotki suunnitelmat. Minun oli lähdettävä lyhyellä varoitusajalla liikkeelle, jotta ehdin Annapurnan alueelle ennen kun leimaustoimistot menivät säppiin. Vaihtoehdot olivat lähteä matkaan kaksin oppaan kanssa tai jäädä Pokharaan odottelemaan lakon loppua. Jälkimmäinen vaihtoehto oli helppo sulkea pois.

Onnekseni opas sattui olemaan mainio 24-vuotias sälli nimeltään Arun, joka opiskelee sosiologiaa ja englantia minkä opastuksiltaan ennättää. Trekin kolme ensimmäistä päivää olivat yhtäjaksoista kapuamista kohti lumihuippumaisemia ja kylmempiä öitä, jotka vietettiin teahouseissa eli pienissä vuoristoihmisten pitämissä guesthouseissa, joihin trekkaajat kokoontuivat iltaisin. Paljon korealaisia ja brittejä. Öisin mentiin reilusti pakkasen puolelle. Majataloihin oli vedetty sähköt, mutta alue oli pimeänä koko viiden päivän ajan, sillä varomaton apina oli vast'ikään syöksynyt sähkölinjoihin ja omaan kuolemaansa vieden virrat mukanaan.

Trekki oli fyysisesti rankka rutistus. Reitti ei ollut hankalakulkuinen, mutta parin tonnin nousu imi mehut reisistä hyvin tehokkaasti. Päivittäin taivallettiin viitisen tuntia ja iltaisin pelattiin korttia, luettiin kirjoja ja kerran jopa pelattiin bilistä Arunin kanssa. Kolmantena aamuna noustiin viiden aikaan kapuamaan Poon Hill -nimiselle kukkulalle ihmettelemään auringonnousua. Oli se sen väärti. Kaksi viimeistä trekkailupäivää olivat kevyempää laskeutumista takaisin kohti sivistystä. Vietettiin siinä lomassa Arunin kanssa hyvin rentoja hetkiä maailman menoa päivitellen ja vuoria ihmetellen.

Kun laskee viiden päivän trekkailuun pari kuntoilupäivää ennen starttia sekä melkein kolmen viikon bissettelypaussin, niin tämä on ollut terveellisin kuukausi miesmuistiin. Kävin eilen juoksemassa pienen palautuslenkin jouluaaton ratoksi ja huomasin että kuuri on tehnyt kunnolle hyvää. Reissun pari ekaa kuukautta olivat melkoisen hedonistista elämää, joten oli jo korkea aika aloittaa damage control.

Trekin jälkeen Arun vei minut aatonaattona Pokharassa syömään kaupungin parasta Dal Bhatia (riisistä, pavuista ja linsseistä tehtyä mahtavaa vuoristomuonaa) ja kuuntelemaan kaupungin kovinta rokkibändiä. Oli tosi hauska hengata nepalijäbien kanssa ja suunnitella paikallisen Everest-bissen suomenvalloitusta. Bissenjuontitauko päättyi tyylillä.

En halunnut viettää jouluaattoa yksin, joten pidin joulua edeltävän viikon tuntosarvet pystyssä kuullakseni minkälaisia rientoja olisi aatoksi tarjolla. Huoli itsekseni olosta osoittautui nopeasti turhaksi ja aattoiltapäivään mennessä minulla oli valittavana peräti viisi hyvää vaihtoehtoa:

1) australialais-dubailais-hollantilainen vapaaehtoistyötä tekevä tyttötrio ja budjetti-illallinen katukeittiöstä
2) Romeo ja Julia -teatteiesitys aussijäbän ja jenkkipariskunnan kanssa
3) suomalais-englantilais-italialais-norjalainen jouluillallinen parahawkingporukan kanssa hyvässä ranvintolassa
4) normibaari-ilta ja bilissessio Arunin ja muiden nepalijäbien kanssa
5) itävaltalaisen keski-ikäisen pariskunnan junailema eurooppalainen jouluillallinen pienen taksimatkan päässä Pokharasta

Ihmeellistä miten helposti maailmalla löytää kavereita. Minun olisi pitänyt tarttua vaihtoehtoon numero yksi, kolme tai neljä, mutta valitsin vitosen. Ehdin luvata trekillä tapaamilleni iäkkäille itävaltalaisille hipeille liitttyväni aattona heidän seuraan. Tämä oli toisaalta suuri virhe, toisaalta mitä osuvin valinta, sillä seurauksena oli merkillisin ja kenties ikimuistoisin jouluaatto, jonka tulen koskaan viettämään. Saamassani kutsussa jouluillallista hehkutettiin seuraavasti: ”Allow yourself for surprising moments and slip yourself into the groove with the rythm of nature. Imagine How Merrily we all could share this experience together of joyous existance, it's sure going to be a tale for all our loved ones for ages to come.”

Miten tällaisesta tarjouksesta voisi kieltäytyä? Hyppäsin taksiin ja ajoin paikalle. Järven rannalle oli kokoontunut itävaltalaiset hipit, nepalilaisia pyhiä miehiä, majatalon isäntä perheineen ja pari muuta länkkärikummajaista. Kaikki oli mukavasti vähän pielessä kammottavista yhteislauluista ja vaivaannuttavista esittäytymiskierroksista lähtien. Sitruunakana oli hyvää. Noin tunnin itsekseni hihittelyn ja absurdin tunnelman ihmettelyn jälkeen alkoi ukkostaa ja sataa. Käytin kelin tuomaa hälyä savuverhona, hyvästelin itävaltalaiset ja kävelin takaisin Pokharaan. Etsin oppaani ja hänen kaverinsa käsiini ja ehdotin bilisturnausta Pokharan viileimässä rokkibaarissa nimeltään Busy Bee. Matkalla baariin törmäsimme aussi-dubai-hollanti-tyttötrioon, joka liittyi seuraamme. Vietimme erittäin hauskan illan Everestin, riisiviinin ja loistavan house bandin seurassa. Jatkot vietettiin Arunin kämpillä. Todellakin a tale for all our loved ones for ages to come.

Tänään joulupäivänä piti lähteä Arunin kanssa vuokratuilla Royal Enfieldeillä pienelle huviajelulle, mutta joku italialainen pirulainen halusi lähteä trekkailemaan, joten velvollisuus kutsui paikallista ystävääni. Tulin juuri vakkarikahvilaani Pokharan markkinoilta, joita kävin ihmettelemässä Aussi-Natalian ja Dubai-Aditin kanssa. Illalla mennään vielä tyttöjen kanssa ulos.

Ai niin, parahawking! Töräyttävin kokemus miesmuistiin! Juju on seurata koulutettua lintua riippuvarjolla parhaisiin nosteisiin ja palkita otus buffalonlihalla siinä sivussa. Pokhara on ainoa paikka maailmassa, jossa kyseistä lajia voi harrastaa. Täällä touhun on kehittänyt Scott-niminen lontoolaissälli, joka on harrastanut hawkingia eli lintujen jallitusta 12-vuotiaasta asti ja sattui kokeilemaan riippuvarjoilua reissatessaan Nepalissa yhdeksän vuotta sitten (myytyään sitä ennen firmansa, kuinka ollakaan). Tandemlennon aikana hän ja hänen nykyinen liikekumppaninsa alkoivat kehitellä ideaa parahawkingista. Suunnittelu jatkui illalla baarissa ja neljä vuotta myöhemmin lennettiin ensimmäinen kaupallinen parahawkingliito. Nyt Scott asuu norjalaisvaimonsa ja lintujensa kanssa Pokharassa järven rannalla ja lennättää extremenarkkareita ja lintuintoilijoita minkä ennättää. Inspiroiva tarina, uskomaton kokemus.

Huomenna aamulla köröttelen bussilla takaisin Katmanduun. Sieltä käsin täytyy alkaa junailla kotiinpaluuta, sillä Jullen kolmekymppiset ovat jo tammikuun viides. Ans kattoo millä keinoin keplottelen itseni takaisin pohjolaan. Hoksasin tässä joku päivä että olen ollut reissussa jo pidempään kuin kaikkien maailmanmatkaajien suuri sankari Phileas Fogg, joten pieni koti-ikävä lienee jo oikeutettu.

Arun diggailee Kingston Wallia.



Normisheivi. Päähieronta, käsihieronta, selkähieronta, poskien nipistely, selän naksautus, niskan naksautus - koko hoito.
Namaste!

Minä, Dubai-Aditi, Joulupukki ja Aussi-Natalie poistumassa Busy Beesta.

Pokhara - Poon Hill - Pokhara 19.-23.12.

Nepalin tonttu toivottaa mojovaa valkeaa joulua! Olkoon pukin tuomiset runsaat ja lanttulaatikko sopivan kostea sisältä ja rapea päältä.

Vuoristotarinoita luvassa tässä joulunpyhinä, kun vuorilla kuritetut jalat jaksavat kantaa seuraavan kerran tänne nettikahvilaan.

Pokhara, Nepal 16.12. -->

Katmandun lennosta lähtien kaikki on ollut ihmeellistä ja mahtavaa. Kerrottavaa olisi vaikka kuinka, mutta aika loppuu kesken. Olen lähdössä tunnin päästä viiden päivän trekille Annapurnan juurelle ja vielä täytyy hankkia parit sukat ja pakata reppu. Suunnittelin kirjoittavani tänään illalla pitkät pätkät Nepalista, mutta trekki aikaistui juuri päivällä koska huomenna alkaa kolmen päivän yleislakko ja meidän täytyy saada leima johonkin paperiin ennen sitä. Kerron sitten kaiken aatonaattona kun palaan.

Tässä maistiaisia:

Bangkok 16.12.

Lantan lepuutus teki eetvarttia. Hyvä isäntäni oli loistava kokki ja otti haasteen innolla vastaan kun annoin hänen valita illalliseni mielensä mukaan. Bilisturnauksen baarimikon kanssa voitin yhden pelin erolla loppukirin jälkeen. Opin viimeisinä päivinä mihin pusseihin vinolla pöydällä kannattaa tähdätä. Onnistuin pysymään lähes koko viikon piilossa muilta lomalaisilta, mutta yhden espoolaisen pariskunnan kanssa kävin suurin piirtein seuraavan keskustelun:

Espoolaiset: ”Kas, suomalainen! Kuinka pitkään olet ollut täällä? milloin loma loppuu? Oletkos jo ollut sillä-ja-sillä saarella?”
Jussi: ”Terve terve, onpas kiva nähdä maanmiehiä. Olen ollut täällä puolisen viikkoa, mutta en ole juuri käynyt missään. Tulin vain huilaamaan rannalle hetkeksi. Jatkan vielä reissua loppuvuoden. Entäs te?”
E: ”Aijaa, älä ihmeessä! Missä sä oot ollut? Kuinka kauan olet reissannut? Miten sä nyt täällä vain lokoilet? Eleffanttiseikkailuja ja jamesbondsaaria tarjolla.”
J: ”Niin, tota. Mä oikeastaan kaipasin vähän tällaista erakoitumista kun olen ollut jo vähän aikaa reissussa ja olen joka paikassa tavannut niin paljon uusia tuttavuuksia. Tuli sellainen tunne, että pitää ottaa muutama päivä erakoitumista, ettei tarvitse koko ajan tutustua uusiin tyyppeihin ja selittää missä olen ollut ja minne olen menossa…”

Tässä kohtaa hoksasin, että ei ollut kohteliasta sanoa että espoolaisten kysymys oli mielestäni ärsyttävä enkä halua vastata siihen tai ylipäänsä puhua heidän kanssaan. Yritin paikata:

J: ”Ööh… mutta siis tosi siisti tavata teidät. Ööh… mä en ole törmännyt suomalaisiin missään reissun aikana, joten tosi virkistävää puhua suomea. Ja se saari kuulostaa tosi siistiltä, saatanpa käydä huomenna tsekkaamassa ja ööh…”
E: ”Mmm.. joo, no mut hei nähdään.”

Toisin sanoen hienosti meni se kohtaaminen. Lähes kaikki turistit etsivät Thaimaasta jotain ihan muuta kuin mitä minä olen vailla reissun tässä vaiheessa. Olisi varmasti eri juttu, jos olisin aloittanut reissun täältä tai jos Jäken riemuryhmä tai SORY olisi mukana. Toisella sukelluksella tapasin sentään saksalaisia ja ranskalaisen, joiden kanssa oli oikein hauska tarinoida enkä tietääkseni loukannut ketään. Istuttiin iltakin yhdessä.

Usean päivän auringossa löhöämisen ja issekseni olon jälkeen huomasin kuuntelevani koukeroista jazzia ja lukevani Dickensiä (”’Swine’, pursued Mr. Wopsle, in his deepest voice, and pointing his fork at my blushes…”). Tulkitsin tämän merkiksi siitä, että aivoni ja aistini olivat vironneet riittävästi vastaanottaakseen taas uusia elämyksiä. Hyvä niin, sillä seuraavana päivänä täytyi aloittaa muutaman päivän siirtymä kohti Pokharan kaupunkia Nepalissa.

Siirtymä kulki ensin Phuketin rappiokeitaan kautta. Totesin kaikki ennakkoluuloni Puksua kohtaan oikeiksi ja lupaan täten etten palaa koskaan. Phuketin Starbucksissa (siunattu Starbucks!) aloin perehtyä Nepal-opukseeni. Maa oli jo ennen tätä mielikuvissani hyvin lähellä Shangri-La’ta ja kaikki kirjasta ammentamani lisätieto vahvisti mielikuvaa. Pyhiä lehmiä! Vuoria! Rafting! Tiikereitä! Buddhalaisia ja hinduja! Kaksi edessä olevaa siirtymäpäivää tuntuivat iäisyydeltä.

Nyt pakkailen kamoja rinkkaan hotellissani Bangkokissa ja nappaan kohta taksin kentälle. Täällä vietetyt kaksi päivää olivat huoltostoppi: lähetin tavaraa Juholle Suomeen, tein pari täsmähankintaa ja hain Dominikin trekkauskamat Apple-nimiseltä thaitytöltä kalliilta esikaupunkialueelta.

Olen hyvin, hyvin innoissani Nepalista ja kaikesta siellä odottavasta. Ensi yön vietän Katmandussa ja huomenna aamulla lennän Pokharaan, josta käsin alan järjestellä trekkausta ja muita aktiviteetteja. Joulun vietän Pokharassa tai trekillä. Olin etukäteen vähän huolissani että tuntuuko orvolta olla yksin reissussa joulun aikaan, kun Kytäjällä olisi äiskän lanttulaatikot ja riisipuurot tarjolla, mutta ei tunnu. Jouluhössötys ei ulotu tänne kauppakeskuksia lukuun ottamatta, joten koko juhla tuntuu aika etäiseltä. Enköhän kehitä kuitenkin jonkinlaisen pienen spesialiteetti-illan tuossa viikon päästä.

Siellä kotosalla on varmasti jo joulufiilistelyt ja lahjastressaukset sfääreissä. Uutisista päätellen luvassa on vieläpä valkea joulu, mahtavaa! Toimitan virallisen joulutervehdykseni Himalajan maisemista vielä ennen aattoa.

Koh Lanta 6.12. -->

Tiedättehän psykologian opiskelijoiden ensimmäisen vuoden kompleksin? Sen, jossa he kertovat, että T-paitasi printti paljastaa että kärsit hylkäämisen pelosta. Bussissa huomasin kärsiväni ensimmäisen pitkän reissun kompleksista.

Istuin Krabin kentältä minut poimineessa minibussissa brittipariskunnan, ruotsalaistytön ja intialais-englantilaisten kaverusten kanssa ja tunsin suurta ärtymystä. Olin mielestäni väärässä paikassa. Valitsin Koh Lantan relaksoitumispaikakseni koska kuvittelin saaren olevan vasta kehittymässä tusinaturistikohteeksi. Tietoni olivat osoittautumassa vanhentuneiksi, sillä bussissa kuulemani perusteella Lanta oli jo astunut pimeälle puolelle.

Kaikki viisi kanssamatkaajaani olivat juuri aloittamassa yhdestä kolmeen viikkoa kestävät lomansa ja puhkuivat intoa. Intialaisittain englantia murtava kaveri oli opiskellut huolella Koh Lantan baarit, rannat ja elefanttikävelyt ja raportoi tietojaan laajoihin muistiinpanoihin tukeutuen. Avoimesti koko bussin kanssa flirttaileva noin 22-vuotias ruotsalainen oli käynyt Lantalla jo aiemmin ja täydensi raporttia omakohtaisilla kokemuksilla. Kaikki viisi olivat käyneet Koh Samuilla ja vertailivat lomiaan. Varoin visusti paljastamasta että saari on minullekin tuttu ja vastailin kysymyksiin omasta matkaohjelmastani mahdollisimman tylsästi ja suppeasti välttääkseni jatkokysymykset. Halusin pysytellä keskustelun ulkopuolella. Laitoin napit korville heti kun kehtasin ja uppouduin omaan travelleriylemmyyteeni.

Ensimmäisen reissun kompleksini ilmeni perusteettomana paremmuuden tunteena minibussin pakettimatkaajia kohtaan. Tunne nojasi löyhästi kuviteltuun kontrastiin jackkerouacmaisen matkanteon ja uunoespanjassamaisen lobotomialoman välillä. Järjen tasolla tiesin, ettei elitismilleni ollut perusteita, sillä enhän tiennyt uusista tuttavuuksista käytännössä mitään, eikä oma reissuni ole varsinaisesti kulkenut kartoittamattomiin viidakoihin, mutta järki ja tunne eivät aina lyö kättä. Tiedän että reissuelitismini kuulostaa ärsyttävältä, mutta sitä sanotaan että sairauden tunnistaminen ja tunnustaminen ovat tärkeimmät askeleet kohti parantumista, joten ehken ole toivoton tapaus. Joka tapauksessa kieltäydyin kohteliaasti illalliskutsusta.

Olin pyytänyt Bangkokin matkabuukkaajalta majoitusta mahdollisimman kauas päärantsun vilinästä. Perille päästyäni helpotus oli valtava, sillä paikka oli juuri sitä mitä kaipasin. Löhöän nyt pienen rantaresorttini altaalla palmun varjossa. Resortti – tai miksi tätä nyt pitäisi kutsua, resortti kuulostaa aivan liian hienolta - koostuu kymmenestä bungalowista, pienestä ravintolasta ja allasbaarista. Edessä avautuvat autio ranta ja aava meri. Paikkaa pyörittää perhe, joka asuu ravintolarakennuksessa. Vieraita täällä ei tunnu montaa olevan ja päivisin ne muutamat lähtevät kiertämään saarta tai kajakoimaan tai minne lie. Puhuttelen isäntäperhettäni etunimillä ja he kutsuvat minua Mr. Jussiksi. Pelaan baarimikon kanssa biljardia ja makaan välillä auringossa ja välillä varjossa kirja kädessä (John Irving: Fourth Hand).

Päätin perille päästyäni että poistun turva-alueeni ulkopuolelle ainoastaan lenkkeilemään ja sukeltamaan. Tässä päätöksessä olen pitäytynyt kahta poikkeusta lukuun ottamatta. Ensimmäisellä kerralla menin lähikauppaan ostamaan puheaikaa paikalliseen liittymääni ja unohdin suomi-SIMini kauppaan. Tästä seurasi riesaa ja etsintöjä, mutta kortti löytyi seuraavana päivänä suklaapatukkahyllystä, mistäs muualta. Toisella poistumiskerralla kävelin rantaa pitkin katsastanaan millaisia paikkoja vilkkaammalla suikaleella on. Ehdin tilata kahvin ja istua riippumattoon kunnes huomasin että viereiseen palmuun oli kahlittu apina muutaman metrin liekaan viihdyttämään turisteja. Kahvi jäi juomatta ja kiintymykseni omaa isäntäperhettäni kohtaan kasvoi entisestään.

Tein päivän mittaisen sukellusreissun Koh Phi Phin saarelle. Reissu sai minut käsittämään miten loistava kohde Indonesian Pulau Weh oli. Lantan dive shopin henkilökunnan äänissä oli selvää kunnioitusta kun he tiedustelivat ovatko tarinat PW:n vesien kirkkaudesta totta. Jos vertaan niitä eiliseen sukelluskokemukseen, niin ovat. Sukellus oli edelleen hienoa, mutta turisteja oli pinnan alla liikaa, näkyvyys selvästi huonompi kuin Indonesiassa ja koko paketti hieman riisuttu versio aiemmista kokemuksistani. Näin sentään leopard sharkin (leopardihai?).

Tein sittemmin hieman taustatutkimusta ja buukkasin seuraavan reissun kauemmas turistikeskittymistä ja haastavampiin vesiin. Vene starttaa huomenna seitsemältä ja odotukset ovat korkealla.