Pulau Weh 23.10 →

Tulin lautalla Pulau Wehille ja puhuin matkalla tapaamani espanjalaisen Ikerin vaihtamaan kohdettaan tälle Padangin rantsulle jolle itse tulin suorittamaan sukelluskurssia. Iker on leppoisin kyttä, jonka olen tavannut. Toisaalta en ole ennen tavannut baskimaan kyttiä, joiden tehtävä on vahtia terroristeja siviiliasussa. Iker on vanhojen Volvojen, viinin ja muiden nautintojen ystävä. Syö, juo, nukkuu ja nauraa paljon eikä käytä kenkiä. Kuin Columbo ja Shaft yhdessä paketissa. Mahtava sälli.

PW on hevosenkengän muotoinen pieni saari Sumatran pohjoiskärjessä. Saaressa on yksi kymmenisentuhannen asukkaan kylä ja pari tiimalasihiekkarantaa joiden rannoille on takavuosina noussut muutamia kuppiloita ja bungaloweja dive shopien ympärille. Sittemin kaikki muu turismi on kuihtunut kasaan ja tätä nykyä saaren länkkärit ovat lähes poikkeuksetta sukeltajia. Tämä on paikka, jonne mielelläni jumahtaisin pidemmäksi aikaa, mutta sovimme tapaavamme Mikon, Marin ja orankien kanssa Sumatralla noin viikon päästä.

Saari on tolkuttoman leppoisa paikka. Kaikki tapahtuu hitaasti, mutta päivät menevät hulahtaen sukellusten rytmittäminä. Yksi sukellus aamulla – lounas – iltapäiväsukellus – ylävitosia ja hehkutusta sukeltajien kesken – illallinen rannalla – aikaisin nukkumaan. Tämän rytmin vuoksi tämäkin raportti on Balin mallin mukaan hieman sirpaleinen. En millään jaksa irroittaa kokonaista tuntia soljuvan ja jouhevasti etenevän kertomuksen kirjoittamiseen. Kappale silloin, toinen tällöin sopii Pulau Wehille paremmin.

Sain toissapäivänä Open Water Diver -läpyskät ja takana on nyt viisi pulahdusta syvimmillään 18 metriin. Koko homman kauneus ei aukea alkuunkaan vaikka kerron että olen nähnyt tappituntumalta kilpikonnia, mustekaloja, tonnikaloja, mureenoja ja satoja muita ihmeellisen muotoisia ja värisiä fisuja. Avara luonto antaa osviittaa siitä mitä kaikkea pinnan alla näkee, mutta ei avaa alkuunkaan miten totaalisesti muu maailma unohtuu sukeltaessa ja miltä tuntuu olla vieraana ihmeellisessä avaruusakvaariossa. Kotona on tottunut siihen että kalat pakenevat kun niitä katsoo laiturilta. Täälläkin osa varmasti pakenee, mutta sitä ei ehdi huomata, sillä kymmenet ja sadat olennot tulevat uteliaana tekemään tuttavuutta. Suurinta osaa ei voisi vähempää kiinnostaa, mikä luo mahtavan ulkopuolisuuden tunteen.

Huomenna on ohjelmassa hylkysukellus ja ylihuomenna syväsukellus, jonka jälkeen saan jatkaa ylimääräiset 12m syvemmälle aina pulahtaessani.

Sukelluksiin tuli eilen pieni paussi, kun jokin paikallinen kuumetauti veti mehut päiväksi. Epäilin ensin ruokamyrkytystä, mutta kun kävin kysymässä isäntäväeltä mistä voi olla kyse, kuulin että sama pikkuvaiva on lepuuttanut vieraita parin viikon ajan päivän kerrallaan. Ei kuulemma hätää, sillä jos olo olisi mennyt pahemmaksi, niin ”we have things for that – I mean nothing medical, just loads of weed”. Hauskaa väkeä saari täynnä.

Tänne tultuani muodostimme nopeasti pienen kyläneuvoston Ikerin kanssa. Sittemmin ryhmään on liittynyt kaksi aussia, sveitsiläinen, jenkki ja kaksi brittiä. Kaikilla on hienoja tarinoita kerrotavana ja avoin suhtautuminen maailmaan. Yksin reissaamisen termi on hyvin harhaanjohtava.

Olen pitänyt huonosti yllä suomalaisten mainetta kovina ryyppääjinä, sillä jo useampana iltana olen ollut ensimmäinen nukkumaanmenijä kahden Bintagin jälkeen. Indonesiassa on itse asiassa tullut tissuteltua tosi vähän. Onneksi Otso tulee huomenna osoittamaan ettei huhut ole tuulesta temmattuja. Täytyy vain toivoa että Ottojäbä selviää tänne asti. Hän soitti juuri Kuala Lumpurista ja kertoi että missasi alkuperäisen lentonsa. Uusi suunnitelma on lentää aamulla Medaniin, isompaan kaupunkiin vähän kauempana, ja selviytyä sieltä Banda Acehiin iltapäivällä.


Baskimaa, olet turvassa. Iker valvoo.


Päämaja. Kirjoitan tätä tuossa oikeanpuolesessa laatikossa riippumatossa.

Kyläneuvosto koolla: Gyle, minä, Tim, Lee, Dan ja Iker.

Pulau Weh, Indonesia 26.10.

Top Gunissa ja muissa lentoleffoissa puhutaan siipien saamisesta kun kurssi on käyty ja voi pöräyttää taivaalle. Minä saan tänään räpylät.

Kirjoitan tuota pikaa pidemmät tarinat seikkailuistani Ahdin valtakunnassa, mutta Suomen talviaikaa juhlistaakseni halusin välittää PW:n tunnelmaa yhden kuvan verran.


Kuten näette, täälläkään ei ole täydellistä - horisontti on vinossa.

Lisäsin muutaman kuvan myös Balin epistolaan.

Bali 16.10 – 22.10.

Vaihteeksi lentopäivä. Kolmella eri lennolla pitäisi saavuttaa Banda Aceh iltaan mennessä. Hyvä hetki paikata retuperälle jäänyttä matkaraporttia Balin saaren osalta. Seuraa balilainen sillisalaatti.

Ajoimme Meganin kanssa pohjoiseen superlunkkiin Lovinan rantakylään. Matkalla näimme tulivuorijärven ja miljoona skootteria. Vääränpuoleinen liikenne, laho minijeeppi ja kapeat vuoristotiet tekivät menomatkasta vähän stressaavan etenkin apukuskille. Lovinassa otettiin iisisti ja parannettiin maailma auringonlaskua katsellessa. Set up oli suurin piirtein sama kuin reissun ekana iltana Toscanassa Elliksen ja Antin kanssa, mutta proseccon sijaan päihdyimme rommidrinkeistä. Oli jännä huomata että katselin tiettyjä asioita vähän eri kantilta kuin vielä kuukausi sitten. Paikalliset jampat lauloivat You Look Wonderful Tonightia baliksi ja tarjoilivat epäilyttävää riisiviinaa, joka aiheutti kummallisia unia. Piipahdus pohjoiseen vahvisti käsitystä että normipoluilta poikkeaminen on aina hyvä idea.

Ubudiin palattuamme ehdimme viettää vielä pari iltaa Mikon ja Marin kanssa. Kävimme turismipäissämme tutustumassa vuosisatoja vanhaan kulttuurimuotoon, varjonukketeatteriin, jossa seikkailevat hindujumalat ja maan henget ja kaikki muut paikalliset päälliköt. Jossain vaiheessa produktion parinkymmenen vuoden esityskautta järjestäjät ovat ilmeisesti huomanneet että länkkärit eivät pysy hereillä koko show'ta, joten mukaan oli ympätty hauskoja väliosia, joissa esiintyivät muun muassa Don King ja Monica Lewinsky. Kokemus oli hämmentävä, vaivaannuttava, mutta erikoisella tavalla hauska. Joskus aikanaan jumalien mittelöt edustivat yleisölle kaikkia pelkoja ja toiveita niin maan päällä kuin taivaissa. Nyt loppuhuipennus piti sisällään pieruhuumoria.

Viimeisenä iltana Ubudista meni sähköt pimeän tultua. Ravintolat nostivat kynttilät pöydille ja kaikki mainosvalot sammuivat pilaamasta tunnelmaa. Ne nelisen tuntia jotka kylä oli pimeänä, olivat minun lempparituntini Ubudissa. Vaikka Ubud on vuosien saatossa käynyt täysiveriseksi turistikohteeksi, leijaillee kaiken hömpän yllä jännä leppoisuus, jopa henkisyys, joka konkretisoituu pienten suitsukkeiden savuna jota paikalliset polttelevat pysyäkseen väleissä henkien kanssa. Toinen asia joka leijailee on käsittämättömän hyvä ruo'an tuoksu. Riisipainotteiset pöperöt ovat huikean hyviä ja puoli-ilmaisia.

Tiedättehän sen ilmiön, kun turistipaikoista tekee hienoja vaate- tai koriste-esinelöytöjä ja kotiin palatessa vaatetta ei kehtaa pukea tai taulua ei kehtaa ripustaa? (”Miksi pitää aina pukeutua/sisustaa niin tylsästi, nyt mä teen poikkeuksen.”) Sitten sitä Helsinki-Vantaalla huomaa mitä tuli tehtyä. Huppari päälle, hamppupaita reppuun ja luukoru teepaidan alle. Bali on täynnä sitä tavaraa. Onneksi rinkkaan ei mahdu enempää roinaa.

Piipahdus kirjakauppaan kristallisoi toisen oleellisen piirteen Balista ja etenkin Ubudin kylästä, joka on saareen kulttuurin ja kulinarismin keskus. Hyllyt olivat täynnä erilaisia self help -kirjoja ja tarinoita, joissa länkkärit hylkäävät hyvän elämän ja aseman babyloniassa ja vaihtavat henkisempään elämäntapaan. Moni matkaaja on täällä enemmän tai vähemmän valaistumassa tai pohtimassa mistä tässä kaikessa on kysymys. Muutaman tapaamani reissaajan tarinat muistuttivat hätkähdyttävällä tavalla toisiaan: hyvä perhetausta, koulu takana ja edessä vähän vapaaehtoishommia sekä oman paikan löytäminen tästä maailmasta. Tätä kaikkea katson sivusta, sillä itsehän olen täydellisessä balansissa universumin kanssa.

Valaistuminen liittyy mutkan kautta Julia Robertsiin, josta mainitsin. Daami on Brad Pittin kanssa Ubudissa kuvaamassa leffaa kirjasta nimeltä Eat.Pray.Love, joka on selvästi ajanut monta sinkkunaista saarelle vähän samaan tapaan kun Dan Brown ajoi Floridan eläkeläiset Pariisiin. Kirjassa kolmekymppinen neito nautiskelee ensin elämästä Italiassa, henkistyy Intiassa ja lopulta rakastuu Balilla, minulle kerrottiin. Paikallisille maksettiin vajaat parikymmentä euroa extraamisesta, länkkärit ajettiin sivummalle autenttisuutta pilaamasta.

Matkakamuni Megan aloitti enemmän tai vähemmän saman kirjan ajamana neljän kuukauden Kaakkois-Aasian kiertueensa Balilta. Hyvä tuuri minun kannaltani, sillä hän oli paitsi loistavaa matkaseuraa, myös perehtynyt saareen etukäteen ja osasi ehdottaa juuri sellaisia aktiviteetteja joihin oli helppo sanoa joo. Vietimme kutakuinkin koko viikon tutkaparina (mutta edelleen: don't draw any conclusions). Jenkkivanhemmat olivat pelotelleet tyttöparan perinpohjaisesti ennen reissua, joten turvallisen skandin seura oli neidille iso helpotus.

Buukkasin lentokenttäkyydin majatalonpitäjältäni. Nuori sälli, jonka nimi oli suomeksi Toinen (lapset nimetään käytännönläheisesti). Toinen otti kaksi kaveriaan kyydille mukaan. Opin ajotunnin aikana esimerkiksi miten pojat tapaavat tyttöjä Balilla (tuskalla ja vaivalla jos prostituoituja ei lasketa), miten balilaiset tulevat toimeen (keskimääräinen kuukausiliksa on noin 120€) ja miten pisnestä pitää pyörittää (norsusafari olisi juuri nyt hyvä investointi). Minä sain vastavuoroisesti kertoa miten tulovero ja julkiset palvelut käytännössä toimivat.

Illalla en luultavasti ehdi paljoa nähdä Banda Acehista, mutta odotan mielenkiinnolla huomisaamua kun siirryn kaupungista Pulau Wehille. Banda Aceh sai tuplaturmäyksen tsunamissa: ensin maanjäristys romahdutti talot ja hetkeä myöhemmin tsunami huuhtoi 200.000 asukkaan kaupungista kolmanneksen mereen. Kaupunki poikkeaa muutenkin tähänastisista välietapeista. Sukellusyrittäjät lähettivät varausvahvistuksen yhteydessä (kysymättä) yksityiskohtaiset ohjeet miten paikallistan saksalaistaustaisen ravintolan, jonka kakkoskerroksesta voi todennäköisesti tilata olutta.

Tätä kirjoittaessa olen ehtinyt jo toiseen välilaskukaupunkiin Medaniin. Koneen laskeutuessa hätkähdin kun laskeutumisvalo välähti valkoisena ikkunan takana. Toisen välähdyksen kohdalla hoksasin että kyseessä onkin Ukko Ylijumalan oma valoshow. Odotusaulasta on juuri nyt hyvä näkoala komeimpiin salamiin mitä muistan koskaan nähneeni. Kone on myöhässä, mutta ei tuohon keliin huvittaisi nyt lentääkään. Ilmeisesti myräkkä on tuttua kauraa lokaaleille, sillä täpötäysi odotusaula ottaa täydellisen lunkisti. Hauska yksityiskohta on että viivästyksen syyksi ilmoitetaan huono sää määränpäässä Banda Acehissa. Sen ukkosen minä haluaisin nähdä.

Postaan tämän tarinan vasta perille päästyäni, joten ei hätää äiskä, olen kunnossa.

Vielä yksi juttu: se Taipeissa raportoimani tuholaishälytys oli väärä. Paidat olivat reikiintyneet pesukoneessa. Aarni kävi opettamassa pyykinpesua ja käytöstapoja matkarauhan häiritsijöille. Tosiystävä.

Possut matkalla juhlapöytään.



Väliosa. Monica ja Bill.



Hyvin vihriää. Julia asuu tässä ihan lähellä.

Megan the co-pilot.

Lovinan rantsu. Kuvasta puuttuvat rannan siat, kanat ja koirat.

Riisitötteröä ja piikikästä kalaa chilissä. Ei huono.

Ubud, Bali 19.10.

Ubud oli se Balin hipimpi keskittymä sisämaan puolella. Äärimmäisen lunkki paikka. Parissa päivässä ehdin nähdä norsuluolan, apinametsän ja Julia Robertsin. Olen pyörinyt täällä Losista bongatun Meganin ja aussimimmi Kimberlyn kanssa, jotka molemmat reissaavat omin päin. Eilen olimme lounastamassa pikkukujan kuppilassa, kun ohi kävelivät Mikko ja Mari. Heidät oli tarkoitus nähdä vasta marraskuun alussa viidakkovaelluksella, mutta kaikki Balin jumalat päättivät että mitä sitä odottelemaan.

Tiesin että pariskunta on joko Javalla tai lähisaarilla, mutta mitään yhteyttä emme ole onnistuneet pitämään, sillä tekstiviestit eivät ole kulkeneet. Nyt päästiin lyömään käsipäivää ja vaihtamaan paikallisia numeroita. Aivan käsittämätön sattuma.

Vuokraamme tänään Meganin kanssa auton ja lähdemme kiertämään saarta pariksi päiväväksi (älkää vetäkö mitään johtopäätöksiä, kaksin on vain hauskempi nähdä paikkoja). Torstaiksi pitäisi saada hommattua lento Banda Acehiin. Ehdin luultavasti päivitellä blogia vasta kun pääsen Pulau Wehin sukellussaarelle perjantaina, joten älkää huolestuko.

Tämä tällaisena pikarapsana, lisää fiilistelyä ja kuvia ensi numerossa.

Taipei 16.10.

Välilasku Taipeissa. Uutisia kotoa: isänmaa puuttui kitkerällä tavalla kiertueohjelmaani. Puolustusvoimat kutsuivat minut harrasteleirille Haminaan 15. tammikuuta. Annetaan tämän ajatuksen laskeutua hetki.

Vielä hetki.Mmm....

Ajatelkaa: Hamina, tammikuu, kova pakkanen. Ei lunta, sillä Haminaan ei sada lunta - se valaisisi liikaa. Sen sijaan Haminassa tuulee aina ja kovaa. Sijoittakaa mielikuvissanne minut istumaan puolijoukkuetelttaan maastopuku päällä, pienet rastat päässä, ruskeana kuin kookospähkinä. Siellä minä piirtelen kohmeisin sormin karttoihin tulevia tuliasemia ja yritän sommitella tykit samalla tavoin kun bungalowit olivat rivissä Toba-järvellä.

Jos tässä tulevien viikkojen ja kuukausien aikana tulee hetki jolloin kadehditte oleiluani täällä aurinkoisella pallonpuoliskolla kaikkien maailman ihmeellisyyksien kanssa, käyttäkää tätä mielikuvaa.

Ajattelin olla tammikuun puolivälissä joko Alpeilla tai Aasiassa, mutta toisin taitaa käydä. Pudotuksesta tulee eittämättä karu. Kirjoitan tietysti lykkäysanomuksen, mutta pahoin pelkään että niin taitava kynäilijä en ole että onnistuisin lykkäämään kertausharjoituksia lomailuun vedoten.

Postilaatikossa oli toinenkin maili. Vuokralaiseni ilmoittivat että tuholaiset ovat syöneet heidän vaatteitaan vaatekaapissani. Tuholaiset. Jyrsineet vaatteita rotan tavoin. Mitä helvettiä, saanen kysyä. Vuokralaiset ovat kuulemma tilanneet jonkinlaisen haamujengin paikalle. Tämä viesti sysäsi aivoni absurdirajan tuolle puolen, joten tein vain sen minkä pystyin: välitin viestin Aarnille ja pyysin selvittämään asian. Yritän asettua pian seuraavaan kohteeseen ja hankkia verkkoyhteyden ja liittyä selvitysjoukkoihin etänä.

Mutta nämä arkiset asiat painavat juuri nyt varsin vähän. Palataanpa ajankohtaisempiin ja mukavampiin asioihin.

Kun Maukka ja tytöt heittivät minut lentokentälle pelin jälkeen, ehdin matkustaa yksin noin neljäkymmentä sekuntia. Lähtöselvitysjonossa edessäni oli mukava Megan-niminen tyttö Coloradosta. Hänellä on majapaikka varattuna noin tunnin ajon päässä lentokentästä ja turistikeskittymästä. Kävi ilmi ettei meillä kummallakaan ole juurikaan suunnitelmia tuleville päiville, joten Megan kysyi haluaisinko lähteä hänen följyynsä. Tottaikai haluan. Seuraava etappi on näin ollen Ubud-niminen kylä. Täytyy kaivaa Lonely Planet repusta ja selvittää mikä se sellainen Ubud oikein on.

Muita matkaajia nähtyäni maisemanvaihtofiilikset ampuivat taas pilviin. Jo Losin odotusaulassa vaihdoin lyhyesti ajatuksia muutaman soolomatkaajan kanssa ja totesin että Indonesiaan on matkalla paljon mukavia ihmisiä. Tässä taitaa olla meneillään vähän sama ilmiö kun intin ja yliopiston ekoina päivinä, kun kaikki ovat auliita bondaamaan ja etsimään pari uutta ystävää, joiden kanssa uuteen ympäristöön on turvallisempi tutustua. Niin tai näin, tunnelma on korkealla. Oijoijoi, tästä tulee hyvä vaihe matkaa.

Ai niin, tätä en oikein kehtaisi enää kertoakaan. Ei mennyt ongelmitta tämäkään lentomatka. Turvatarkastuksessa minun repusta löytyi puukko, saha, viila ja pihdit. Leathermanin piti olla ruumaan menneessä rinkassa, mutta kai se tavararuletti siinä Jeepin takakontilla jäi vähän vajaaksi. Letukka on nyt toivottavasti koneen ruumassa pakattuna omaan pieneen pahvilaatikkoon, jossa lukee päällä ”please do not lose me”.

Los Angeles 13.-15.10.

Losin raportista tulee tiivis. Kirjoittelen tätä tekstiä lennolla kohti Balia ja kaikki ajatukset ovat niin tiiviisti seuraavalla mantereella, ettei nyt oikein malta elää menneessä. Mutta yritetään.

Santa Barbarasta ajettiin Losiin ja tehtiin pieni hotellikuolema. Retkueesta alkoi olla jo veto aika vähissä alituisen maisemanvaihtamisen seurauksena ja tyttöjä taisi vaivata jo koti-ikävä. Minulla ei alun perinkään ollut suurta hinkua turistikiertelyyn Hollywoodissa. Tsemppasimme kuitenkin illalla kaupungille syömään ja päädyimme ajamaan nelisen tuntia pimeässä, sateisessa ja ruuhkaisessa kaupungissa. Maisema oli varmaan aika samanlainen kun Stadissa tulevina viikkoina viiden ruuhkassa.

Kakkospäivän jälkeen minulla oli paluulento yhden aikaan yöllä. Tytöt halusivat päivällä nähdä Universalin studiot, mutta onnistuin viekkausnystyröitäni käyttämällä siirtämään kiertoajelua seuraavaan päivään, jolloin olisin jo kaukana poissa. Itse asiassa siellä he luultavasti puksuttavat possujunassa juuri tällä hetkellä. Kiertoajelun tilalle päiväohjelmaan merkittiin pari klassikkokuppilaa, kartingajelua ja änäripeli Anaheim-Minnesota. Anaheim voitti pelin 10-0 ja Teemu ja Saku tekivät viisi maalia mieheen. Muistaakseni. Täytyy tosin tunnustaa että keskityin peliä enemmän diggailemaan markkinameininkiä, valoja, pauhua, Miller-tyttöjä ja yleisöä. Musen Resistance toimi holtittoman hyvin tunnelmannostobiisinä. Lätkäpeli oli Kerstinille ja Irenelle ensimmäinen laatuaan. Sanoivat tykänneensä. Minäkin tykkäsin kokonaisuudesta huomattavasti enemmän kun siitä yhdestä NBA-pelistä, jonka olen nähnyt.

Jenkkilän keikka oli loistava kokemus. Vanhan kunnon Maukan kanssa trippailu oli juuri niin hienoa kun saatoin odottaa, vaikka sairastelu veikin tunnelman välillä horkkaiseksi. Kalifornian upeat tiet ja monipuoliset maisemat muistan vielä pitkään. Vegas voitti odotukset mennen tullen ja viinidiggailukin toimi lopulta hienosti. Tyttöjenkin kanssa oli tosi hauskaa ja tulimme hienosti juttuun, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava että reissaajaprofiilimme olivat skaalan eri päädyistä. Suunnittelun määrä oli välillä niin tukahduttava että olin saada peräpukamia pelkästä kuuntelusta. Viimeisinä päivinä bensa- ja hotellikuittien tasaamiseen ja velkojen selvittelyyn käytettiin enemmän aikaa kun esimerkiksi syömiseen. Minä syön paljon mieluummin kun lasken kuitteja. Kokemus muistutti minulle miten nerokas skimbareissuilla huippuun hiottu rahapottimenetelmä on. Konsepti on yksinkertainen: reissun alussa annetaan Ellikselle sopiva könttäsumma rahaa ukkoa kohden ja pankkiiri hoitaa kaiken yhteisen rahaliikenteen matkan aikana. Näin ei tarvitse kaivaa kuvetta koko ajan, joten rahanmenoa ei tule stressattua eikä tarvitse missään vaiheessa säätää kuka maksaa mitäkin. Parhaat ratkaisut ovat yksinkertaisimpia.

Jenkkejä on vielä kehuttava ennen kun siirryn seuraaviin aiheisiin. Ihmisten ystävällisyyden kehuminen on matkakohteista puhuttaessa klisee, mutta minuun teki suuren vaikutuksen se miten kaikki tapaamamme ihmiset olivat tolkuttoman kohteliaita ja auliita juttelemaan ja neuvomaan. Kalifornia ei varmasti ole edustava otos Amerikan ihmemaasta, mutta minä ainakin nöyrryin hieman ennakkoluuloineni tavattuani ison nipun fiksuja ja mukavia ihmisiä.

Asiakaspalvelu on lähes joka paikassa loistavaa ja monessa myyntiin, markkinointiin ja palveluihin liittyvässä asiassa jenkit ovat monta mailia Eurooppaa edellä. Infra toimii hienosti, tiet ja opasteet ovat loistavassa kondiksessa ja lähes kaikkialla on siistiä. Kodittomat hotellien kulmilla ja telkkarissa pyörivät mainokset erilaisista heikompiosaisille myytävistä sairasvakuutustuotteista tietysti muistuttavat että matkamme kulki valaistuja katuja pitkin. Pimeällä puolella tietä on luultavasti toinen Amerikka. (Pimeästä puolesta tuli mieleen, että Kodak Theatren edessä oli kaikkien aikojen kämäisin Darth Vader. Meinasin mennä riisumaan natsat siltä pyhäinhäpäisijältä.)

Mutta se ruoan määrä. Jos Kaliforniassa pääsee nälkä yllttämään, niin olet oikeassa paikassa. Kaikkialla myydään ruokaa. Erilaisia ketjuruokaloita, Starbuckseja ja dinereita on kaikkialla. Olen varma, että jos olisin heilutellut satasta Death Valleyssa, joku olisi rullannut hodarikojun kaktuksen takaa. Sen sijaan kunnollisia ruokakauppoja en nähnyt missään. Minulla ei ole vierailun jälkeen aavistustakaan mitä vaikkapa Santa Monicalaisen kotikokin olisi tehtävä löytääkseen vihanneksia ja jauhelihaa. Wal-Martista niitä ei ainakaan löydy.

Mainio maa, erinomainen road trip. Kiitoksia Arnold ja Maukka ja tytöt! Mutta se siitä, nyt anturit kohti Balia!

Buelton - Santa Barbara 11.-13.10.

Onpas tolkuttoman hienoa olla taas pelikunnossa. Eilinen oli loistopäivä ja tällekin illalle on mainiot suunnitelmat.

Majoituimme eilen hyvissä ajoin Bueltoniin, pieneen läpikulkukylään Santa Barbaran pohjoispuolella. Kymmenen kilometrin säteellä tuulimyllymotellistamme sijaitsi Los Olivos ja Solvang, molemmat viinipitäjiä. Mihin tahansa ilmansuuntaan ajaessa törmäsi viinitiloihin ja maistelutupiin. Mutta mikä tärkeintä, Sidewaysista tuttu Hitching Post oli kävelymatkan päässä majapaikastamme. Olin varma että kyseessä on turistivirtojen houkittimeksi pystytetty täky, mutta kyllä se oli ehta HP.

Viinimaistelu Kaliforniassa on hyvin erilaista verrattuna Toscanan kotikutoiseen meininkiin. Morellino-alueilla saatoimme keskeyttää perheen lounaan ovelle koputtaessamme ja emäntä saattoi nukuttaa esikoista sylissään viinejä kaadellessaan. Täällä maksetaan kymmenen taalaa ja maistetaan viiden viinin setti samalla kun luetaan paperista että maistuuko merlotissa nahka vai manteli. Maisteluhuoneet ovat tupaten täynnä krääsää ja pihalla soittaa Viking Linen iltapäivätanssibändi. Tosi hauskaa puuhaa tämän on näinkin.

Kierroksen jälkeen haimme supermarketista erinomaiset eväät ja menimme piknikille motellihuoneeseen. Pienen pohjustuksen ja korttiringin jälkeen lähdimme katsastamaan oliko se oikeasti se Post. Paikka oli juuri sellainen kun leffassa kuvattiin. Ei edes Hollywood-rihkamaa seinillä tai ”As Seen On Sideways” -kylttiä ulkona. Täydellistä. Kävi ilmi että Hitching Post on ihan oikeasti perinteikäs ravinteli ja viinitalo, jonka on perustanut entinen alaskalainen kalastaja. Leffassa Paul Giamatti tilaa Highlinerin. Viehättävä tarjoilija selitti senkin salaisuuden, kun Maukka tilasi lasillisen. Alaskassa kaikkein suurimman saaliin kanssa palannut alus oli highliner, lajinsa paras. Nyt Highliner oli 2006 Pinot Noir. Minä tilasin Merlotin vaikuttaakseni satunnaiselta baaritiskillä notkujalta Sideways-turistin sijaan. Leffassahan päähenkilö ilmoittaa että hän lähtee kävelemään jos joku pöytäseurueesta tilaa Merlotia. Lähtiessä emme enää pysyneet roolissa, vaan luukutimme kameroillamme kuin japanilaiset ikään.

Kotimatkalla jäimme Maukan kanssa pahasti tytöistä jälkeen. Voi hitto. Kävi niin hassusti että emme löytäneetkään kotiin, vaan piipahdimme läheiseen urheilubaariin. Läiskimme pari tuntia bilistä ja ystävystyimme puolen baarin kanssa. Minä filosofoin vanhan hipin kanssa ja Maukka esitti A-materiaaliaan arizonalaiselle pariskunnalle, joka kieri lattialla naurukrampeissa. Kun baarimikko Vince laittoi paikkaa kiinni, me kehitimme uuden nerokkaan juonen: porealtaaseen! Yritimme hiipiä hakemaan varusteita huoneista, mutta jäimme itävaltalaisen vuoristopartion väijytykseen hotellikäytävällä. En saanut neuvotteluyhteyttä vastapuoleen, mutta ruumiinkielestä päättelin että uima-anomuksemme hylättiin. Maukka siirtyi neuvottelemaan antautumisehtoja ja minä menin nukkumaan.

Tänään ajoimme Santa Barbaraan. Teimme Maukan kanssa pienen tunnustelumatkan kylään ja bongasimme leffateatterin sekä italialaisen ravintelin, jota paikallinen pariskunta suositteli Firestonen viinitilalla. Hieno ilta tulossa.

San Francisco – San Mateo 9.10.-11.10.

Olen taas avauskokoonpanossa. En tiedä mitä se oli, mutta hiton hyvä että se siirtyi muuanne minua riivaamasta. Sovitaan että siinä oli tämän vuoden sairastelut.

San Francisco jäi minun osalta varsin pintapuoliseksi tuttavuudeksi. Muutamia havaintoja tein kuitenkin vajaakuntoisenakin. Sain tahtoni läpi muutama ilta sitten ja menimme satamaan ikivanhaan italialaiseen kalaravintolaan syömään. Itävallan tytöt pitivät tarjoilijoita epäystävällisinä, mutta tosiasiassa kyseessä oli usean sukupolven ajan jalostunut muka-mafiapuheenparsi, johon kuuluu turistien keittoon sylkeminen yhtä oleellisesti kuin tryffeliöljy vihannespetiin miekkakalan alla. Mainio illallinen, kerta kaikkiaan.

San Francisco on varmasti upea kaupunki, mutta ylitsepursuavan ravintolatarjonnan ja sympaattisten mäkikatujen ohella minulle jäi mieleen kodittomat työntämässä varustekärryjään ja loppumaton pilvimatto Friscon lahden päällä. Saattaapi tosin olla että olin nämä pari päivää vähän auliimpi huomaamaan negatiivisia asioita kun tavallisesti. Nyt kohti etelää ajettassa näen taas valon.

Päiväsaikaan poistuin hotellista pääasiassa hakemaan kahvia ja muffinssia alakerran Starbucksista. Eilen vääntäydyin Central Parkiin lukemaan Sinuhen loppuun. Lounastavien fiksun näköisten ihmisten keskellä viettämäni aurinkoinen lukusessio oli minulle paras SF-hetki. Koska en osaa nyt kertoa sen enempää kaupungista, kerronkin pari asiaa Sinuhesta.

Waltari oli aikamoinen näkijä. Vakuutuin miehen profetioista kesällä kun luin Suuri illusioni -esikoisen. Erityisen pysäyttäviä olivat nuoruuden kuvaus sekä pohdinnat tulevasta toisesta maailmansodasta, Euroopan yhdistymisestä ja modernin ihmisen kirkosta vieraantumisesta. Sinuhessa hienoa oli lyhyet lakoniset lauseet joissa Waltari Sinuhen vanhan miehen suulla summaa ihmisen koko luonnon niin osuvasti ettei lukija voi väittää vastaan. Viisas mies, mutta vähän kyyninen minun makuuni. Eräs rakas ystävä mainitsi osuvasti että Waltari on varmasti saanut joskus nuorena pahasti siipeensä naiselta, sillä kirjoissa toistuu petollinen ja kaunis naishahmo, joka imee elämän ja onnen miehistä, jotka erehtyvät lankeamaan kauniisiin silmiin.

Juttelin kerran erään vanhemman naishenkilön kanssa, joka tiesi kertoa että Waltari sai egyptologiatietämyksensä avaruusolioilta, jotka vierailivat hänen luonaan. Se selittää kyllä paljon.

Jätin kirjan irkkupubin kirjahyllyyn muiden tiiliskivien seuraan. Kirjoitin sisäkanteen löytäjälle ohjeet toimittaa kirja ensimmäiselle vastaantulevalle suomalaiselle, sillä kyseessä on mestariteos ja se on tuova lukijalleen suurta iloa ja viisautta.

Istumme nyt San Mateossa Motel kutosen aulassa juomassa aamukahvia ja juonimassa päivän ohjelmaa. Ajoimme eilen Friscosta rannikkotietä illaksi tänne nukkumaan. Maukka sai matkajärjestelyistä vähän palautetta takapenkin triolta, sillä ajoimme kaikkein kauneimman tieosuuden pimeässä ja nälkäisinä sen sijaan että olisimme pysähtyneet ajoissa etsimään majapaikkaa. Etsintäpuuhissa opimme että paikallisilla on tapana ripustaa lauantaisin koristeellisia ”no vacancy” -kylttejä kadunvarsiin matkailijoita ilahduttamaan. Ryhmä alkoi jo vähän kiristellä illan edetessä, mutta kuten niin monesti ennenkin, retkue muuttui taas ilomieliseksi kun kaikki saivat kunnollisen illallisen eteensä. Minä söin parasta bbq-possua miesmuistiin.

Suunnitteluryhmä taisi nyt päätyä varaamaan majoituksen ensi yöksi Solvangista viinialueiden keskeltä. Se on se kylä, jossa on Hitching Post. Tytöt jäävät tutustumaan kylään ja minä ja Maukka pääsemme vihdoin diggailemaan viinejä - kahteen pekkaan, luojan kiitos. Huomenna ajamme Santa Barbaraan ja jos kelit suovat, niin ohjelmassa on rantsupäivä.

Kiitos muuten tosi paljon blogikommenteista ja muusta viestittelystä! Ne tuottavat suunnatonta iloa ja saavat minut tsemppaamaan vähän enemmän näihin raapustuksiin. Lupaankin taas jatkossa skarpata tekstien tasoa nyt kun olen taas täydessä vedossa. Kipeänä kynä ei ole niin kepeä.

Yosemite – San Francisco 7.10.-9.10

Äideiltä ei pidä yrittää pimittää mitään. Aina jää kiinni. Aliarvioin äiskän kielitaidon ja heti tuli kurinpalautusta liian kovasta vauhdista kipeänä.

En millään jaksaisi muuttaa tätä matkatarinaa sairaskertomukseksi, joten sanon vain että kondis on vieläkin aika heikko. Vietän nyt ensimmäistä kokonaista lepopäivää San Franciscossa hotellihuoneessa kaapelikanavien, netin ja kirjan kanssa. Maukka ja tytöt ovat kaupungilla kiertoajelulla. Illalla ajattelin tsempata nelikon mukaan syömään. Varsinkin jos saan läpi ideani Fisherman’s Warfiin menemisestä. Tiedustelutiedot kertovat että sillä suunnalla on ylivertaisen hyviä kalaravintoloita.

Mutta palataan eiliseen aamuun Motel 6:n huoneeseen 125:

Nukuimme kuin faaraot aamuun asti ja keräsimme itsemme autoon. Päivänvalossa kävi ilmi että Mammoth Lake, jonne olimme ajaneet illan pimeydessä, oli erittäin sympaattinen jättiläispuiden ja grizzly bearien ympäröimä kylä yli kahdessa kilometrissä. Seutu elää luontomatkailijoista ja laskettelijoista, jotka syystäkin kansoittavat aluetta ympäri vuoden.

Päiväohjelmaamme oli merkitty seuraavaa:

9.00 Lähtö
15.00 Treffit Kerstinin ja tyttöjen kanssa San Franciscossa

Reitti kulki Yosemiten kansallispuiston läpi. Viimeistään päivän aikana nähdyt maisemat vakuuttivat minulle että Kalifornialla on käynyt uskomattoman hyvä tsägä kun luonnonrikkauksia on jaettu. Miten voi samaan osavaltioon osua paahtavaa erämaata, jäätikköjä, tiimalasihiekkarantoja, viinimantuja ja ikimetsiä? Toivottavasti edes osa tästä välittyy kuvien kautta.

Olisimme olleet perillä ajoissa, mutta matkalla kävi jotain jota voi käydä vain kun reissaa Maukan kanssa: lompakko hävisi automatkalla Yosemiten läpi. Emmekä edes käyttäneet rahaa koko päivän aikana tai poistuneet autosta kuvauspysähdyksiä lukuun ottamatta. Perkasimme auton ja matkatavarat perinpohjaisesti ja lähdimme lopulta ajamaan samaa reittiä takaisin lompsaa etsimään. En edes viitsi sanoa mistä se lopulta löytyi.

Nappasimme tytöt kyytiin puoli tuntia myöhässä ja ajoimme ruuhkan läpi hotelliin, jonka tytöt olivat varanneet Hotwiren kautta (nerokas hotellibuukkaussysteemi täällä liikkuessa). Tytöt ovat viettäneet viimeiset kolme kuukautta Jenkeissä yliopistovaihdossa tehden Yellowstonen kansallispuistossa kävijätutkimusta. Mukavia tyttöjä, Kristina ja Irene tosin ujostelevat vielä. Kerstin on varmaan pelotellut heidät etukäteen. Heitimme kamat hotelliin ja kävimme naapuridinerissa syömässä. Minä vetäydyin nauttimaan pehmeästä hotellisängystä ja movie-on-demandista ja nelikko meni vielä parille Friscon iltaan.

Olen nähnyt San Franciscosta jalkaisin tasan neljä korttelia ja nekin kaikki samasta risteyksestä käsin, mutta näiden pohjatietojen perusteella kaupunki vaikuttaa ylivedolta. Toivottavasti pääsen pian sen verran tolpilleni että näkisin edes Golden Gaten ennen kun jatketaan matkaa. Saisivat antibiootit jo purra.

Los Angeles – Las Vegas - Death Valley 3.10 – 6.10.

I'll write one entry in English to help my small international audience keep track on the latest turns. And also a bit to keep my mom from getting too worried. You know how moms are.

The first California days were as far as you can imagine from the long waited crazy party trip with Maukka. I wrote earlier that I loved the full day train trip from Italy to Vienna, but the full day flying from Vienna to Los Angeles was everything but lovely. After major difficulties at the Air Berlin check-in counter in Vienna and a four hour wait at Dusseldorf International the fever rose again during the long flight.

I'll skip the description on how my condition got gradually worse as I approached Los Angeles, rendezvoused with Maukka and headed to Vegas, but I must tell that I was in a bad shape when I finally made my way out of the airport. Seeing Maukka pull up at the terminal with a big Jeep was a big momentary relief. He had upgraded our rental car to a proper American set of wheels.

The first things we did were to drive to a Wal-Mart, buy a GPS, enter the address “Las Vegas Boulevard, Nevada” and hit the road. I had to take the wheel despite the fever and sleep deprivation experiment because Maukka seemed to be in even worse condition to drive. He had slept even much less than me as he was too nervous to sleep at all on the plane or the night before. In addition to this a major nervous breakdown at Paris over troubles with insufficient ESTA form information had obviously set Maukka's blood pressure sky high. The GPS proved to be worth the money already during the first hour when we navigated out of Los Angeles. Without it I would never have made it through that maze of intersections and hyperactive Maukka was not exactly the perfect co-pilot.

The first big California sight was a fresh blazing forest fire we passed on our way out of the city. Very, very impressive. Thanks for the show, Governator.

It was soon evident that there was no way we would make it to Vegas that night. We stopped for the night at a small motel close to Barstow after about 250 km drive. The place had all the features of a road movie shoot out: a truck stop, a 50's diner and lots of desert all around. After obligatory Budweisers we went to bed finally after traveling about 30 hours. Still rising fever and the jet lag made that first night tough. Maukkas travel stress also made it interesting. When I finally fell asleep freezing under four blankets, Maukka jumped out of bed terrified and totally confused yelling: ”Jussi, there's a monkey in the room! It has ropes!” There’s never a dull moment with that guy.

The next morning I felt a bit better. We had a breakfast at the diner and headed to Vegas. I knew that it still was not going to be the big night at the casinos, but I had no idea how bad it would get. The fever got worse again as we approached Vegas and by the time we got there it was over thirty nine and a half and I was minutes away from checking into a hospital instead of a hotel. I dragged myself to Luxor's (that pyramid hotel with a beacon on top) 20^th floor and fell on the bed. Maukka got me an American survival pack from the pharmacy and went to check out Vegas and I stayed in the room half dead. Vegas, baby!

The next days it started to look like I would survive. We took it really easy during the day as I was trying to save all the energy I had to take at least a short Vegas night life tour in the evening. We would have to leave the city the next day and the idea of spending two nights at Vegas in a hotel room felt unbearable.

We watched The Hangover movie in the room to jump start the mood. It worked. We went out and saw it all: Caesar's Palace, Belaggio fountain show, stand up comedy at Hooter's, super cool night club at Mirage and late night lounge chilling at Cathouse. We had a great dinner at Bellagio’s number one restaurant with a ranch owner from Texas and his Ukrainian mistress. We lost a lot of money in blackjack at Excalibur and paid sixty dollars to get into a night club. It was at max a 60% performance from us but absolutely the best I could pull up in that condition. I hope we can return one day with reinforcements. Vegas is an unbelievably glamorous, fun, busy and sinful town. Tons of fun. From back home Henkka, Tomi and Juho would love it the most. But if we come back, we'll have to confiscate at least Tomi's credit cards and set a strict cash budget. Vegas can suck your wallet dry as the Mojave Desert.

The day after the night out was absurd. I felt relatively good, although I still had an awful flu with all the side effects. We had a plan of driving a scenery route through Death Valley and Yosemite Nature Park to San Francisco and stop somewhere for the night. I had done a brief map recoinnance mission and picked randomly the roads that looked fun. It was a lucky pick because the route proved to be a breathtaking drive with incredibly diverse sights. The Death Valley was nature's modern art exhibition with strange shapes and immense empty canvases. As many of you know Maukka is at his best the funniest man alive. No competition. The desert crossing was one of his finest moments. Classic stuff but there is no way to repeat any of that here.

At about seven o'clock we found ourselves in a small town that resembled the town from Northern Exposure TV-show (Villi pohjola). We had an awful dinner at a Mexican restaurant called Las Palmas. During the dinner we realized that we were completely beat and had to find a place to stay the night as soon as possible or we’d crash the car for sure.

The darkness had set while we sat in the restaurant so we didn't see the sceneries as we navigated to Mammoth Lake for the night. Maukka drove the last hour. We were both worn out from the long day in the burning hot desert, the previous big night at Vegas and a terrible flu (Maukka had developed one too). It was like a scene from Fear and Loathing. At some point we had the following conversation:

Maukka: "Hey where did that car go that just passed us?"
Me: "Well, nowhere. It's right there in front of you."
Maukka: "Oh yeah, good."

It was pitch dark and the car's back lights were the only thing in sight. Gladly we were almost there already.

The Motel 6 sign was a welcome sight. I was ready to fall asleep any second as I stepped out of the Jeep in the parking lot – into snow! We had drove so high up in the mountains in the dark that it was about five degrees minus and snow on the ground. A really bizarre moment. We got a room and a pot of hot water to mix with some flu medicine and went to sleep. We both blacked out instantly.

Welcoming bonfires.

The casinos really are impressive.

Cool hat, isn't it?

The two coolest guys in Vegas.

Chuck Norris took this picture.

Reissuvisa, kysymys nro 1

Missä kaupungissa kuvan loistohotellit sijaitsevat?
a) Las Vegasissa
b) Dusseldorfissa
c) jossain muualla, missä?

3.10. Dusseldorf, lentopäivä

Wienistä lähteminen otti tällä kertaa tavallistakin kovemmalle. Illalla nousi kuume. Lento Dusseldorfiin olisi aamulla jo kuudelta, joten jos olo heikkenisi vielä yön aikana, niin olisi pitänyt vakavasti harkita koko lähtöä. Kaikki mahdolliset rohdot ja poppakonstit käyttöön ja aikaisin nukkumaan parasta toivoen.

Herätyskello soi ennen neljää. Kuume oli laskenut ja olo sen verran kohentunut että uskoin selviäväni lentopäivästä, joka päättyisi Wienin aikaan puoliltaöin. Ja silloin olisi vasta iltapäivä Losissa. Olo ei todellakaan ollut sellainen, että illalla rullattaan Maukan kanssa pitkin Vegasin Strippiä. Raahauduin ulos kun Maukka soitti odottavansa kadulla taksin kanssa.

Wienissä menin selvittämään itseäni Losiin. Air Berlinin virkailija meni puihin passini ja lentokohteeni nähdessään ja soitti pomonsa paikalle. Pomo oli sitä mieltä että minun vuonna 2005 myönnetyllä biotunnisteettomalla passilla ei saa matkustaa Jenkkeihin ilman viisumia. Seurasi pitkä episodi, jonka aikana kaikki opettelimme yhdessä USA:n maahantulolainsäädäntöä. Emme päässeet yhteisymmärrykseen lain tulkinnasta, vaikka asia oli mielestäni pässinlihaa: Jussi Jenkkeihin ja pulinat pois. Kuumeisena ja kärttyisenä meinasi jo reissuhuumori pettää kun pomo sanoi virne naamallaan, että "you are not going anywhere with this passport".

Lopulta pyysin virkailijoita selvittämään minut vain Dusseldorfiin asti, josta jatkolentoni lähtisi neljän tunnin vaihdon jälkeen. Tuumasin että uusien virkailijoiden kanssa juttu sujuisi paremmassa yhteisymmärryksessä. Tähän kompromissiin pomomies oli suostuvainen. Hän pääsi rettelöivästä suomalaisesta eikä joutunut myöntämään olleensa väärässä. Nyt odottelen Dusseldorfin kentällä lähtöselvityksen aukamista. Mikäli seuraava merkintä tapahtuu Kalifornian auringon alta, olin oikeassa passin suhteen. Jos olin väärässä, niin... noh, ei nyt mietitä sitä.

Wien 27.9.-3.10

Wien on kohdellut minua hyvin, mutta ennen kaupungin kehumista tilannepäivitys Maukan kanssa pidetystä pow-wowsta koskien huomista Kaliforniaan jalkautumista. Alkuperäinen ajatus oli ajaa neljän päivän aikana Losista San Franciscoon, mutta tulimme herran tähden järkiimme ja päätimme ajaa Losista niiltä sijoiltamme Las Vegasiin. Maukka on suuressa viisaudessaan jopa pakannut matka-arkkuunsa kaksi pukua, mustan ja valkoisen. Siunattu Maukka! San Franciscoon pitäisi ehtiä keskiviikkoillaksi, jolloin Maukan tyttöystävä Kerstin ja hänen kaksi kaveriaan tulevat omalta road tripiltään kaupunkiin. San Franciscossa vietämme viiteen pekkaan pari-kolme päivää ja ajamme sitten wine coutryn pohjoisesta etelään. Lentolippuja tarkistaessa kävi ilmi että lentoni Balille lähtee jo 15.10 aamuyöstä, joten Kalifornian kiertueesta tulee minun osaltani suorastaan harmittavan tiivis paketti. Maukka jää tyttöjen kanssa vielä viikoksi jenkkeihin.

Wien on maailman paras paikka olla ja elellä. Matkailijoiden kuuluu hehkuttaa paikkoja joissa on käynyt, mutta minulla on tiukkaa dataa tämän väitteen tueksi. Katsokaa vaikka. Sen lisäksi että kaupunki on erilaisilla laatumittareilla arvioituna mahtava paikka, Wienillä on tiettyjä ominaisuuksia jotka vetoavat juuri minuun. Kävin esimerkiksi sunnuntaina juoksemassa pitkän lenkin Donauinselillä, puistomaisella pitkällä saarella, keskellä Tonavaa niin että hups vaan. Parinkymmenen kilometrin pituinen saari oli pullollaan lenkkeilijöitä, leijanlennättäjiä, pikniköijiöitä ja muuta mitä kummallisempaa väkeä viihtymässä. Osan tästä voi laittaa vain teepaitasään ja vapaapäivän piikkiin, mutta samaan elämästänauttimismentaliteettiin törmää joka päivä puistoissa (opiskelijat ja toimistoväki pitävät pitkiä lepohetkiä kaikkialla missä on vihreää – ja monessa paikassa on), kuppiloissa (Wien on täynnä kahviloita, baareja ja ravintoloita ja jotenkin niihin kaikkiin riittää asiakkaita joka päivä) ja kaupoissa (pienissäkin kaupoissa on laadukkaat irtotiskit, jotka kertovat siitä että ihmiset myös käyttävät eksoottisia ainesosia kokkailussaan ja näin ollen ymmärtävät jotain elämän tärkeysjärjestyksestä). Kaupungin lunkkia tunnelmaa korostaa tolkuttoman hyvä julkinen liikenne joka pitää jopa ydinkeskustan ruuhkattomana. Rooman jälkeen tuntuu kun tulisi Pohjanmaalle, mitä liikenteeseen tulee. Vallitseva verenpaineystävällinen tunnelma ei ole kuitenkaan manjana-asennetta, josta kylmän pohjolan kasvatti kyllä nauttii, mutta joka myös luo vierauden tunnetta pitkään nautittuna. Ainakin minulle. Täällä tehdään esimerkiksi aika pitkää työpäivää – Mauzerikin istuu välillä toimistolla seitsemään asti, kertoo tarina.

Mutta tasapuolisuuden nimissä: nyt viimeisenä Wien-päivänä syksy ehti kaupunkiin osoittamaan että täälläkin voi sataa hyytävän kylmiä harmaita sadepisaroita. Minua myös muistutettiin juuri että Itävallassa on viime vuosina äänestetty häkellyttävästi isojen poikien liigaan kaksi oikeistopopulistipuoluetta FPÖ ja BZÖ. Lisäksi uutisissa kerrottiin että tässä kahdeksan miljoonan asukkaan maassa on 300.000 luku- ja kirjoitustaidotonta, joten veikkaan että jos kuluttaisin enemmän aikaa näiden trendikkäiden kaupunginosien ulkopuolella, niin törmäisin nopeasti myös toisenlaiseen kaupunkiin.

Kun Amerikka ja Aasia on nähty, kotimatka tapahtuu joka tapauksessa taas Wienin kautta. Se on selvä. Mutta tässä innossa jäi kertomatta miten tänne pääsin ja mitä täällä on tapahtunut.

Wieniin saavuin sunnuntaiaamuna. Cinque Terrestä lähdin lauantaiaamuna ja matkasin päivän vaihtaen koko ajan hienompaan junaan La Speziassa, Firenzessä ja Venetsiassa, jossa hyppäsin illansuussa Wienin yöjunaan. Voisi kuvitella että parikymmentä tuntia spagettijunaa olisi tylsä rupeama, mutta päivä oli parhaita matkapäiviä tähän mennessä. Menemättä sen pidemmälle reissuromantiikkaan on sanottava että alan päästä tien päällä olon tunnelmaan ja pidän siitä todella, todella paljon. Rooman ja Cinque Terren jälkeen tuotti suurta iloa nähdä rinkkaväkeä isoilla asemilla ja huomata etten ole ainoana matkalla myös matkan itsensä, ei vain kohteen vuoksi. Mutta aijai, nyt liikutaan niin vaarallisissa klisehetteiköissä, että äkkiä eteenpäin tarinassa. Katsotaan vaikka joulukuussa jos pystyn jatkamaan tätä ajatusta vähän pidemmälle.

Venetsiastä lähteneen yöjunan vaunussa oli neljä vuodetta ruotsinlaivan c-hyttiä mukailevassa sommitelmassa. Kolmessa muussa punkassa matkasi kolme keski-ikäistä pohjoisitävaltalaista daamia, jotka ilahtuivat kovasti seurastani, vajavaisesta saksankielentaidostani ja itävallantuntemuksestani. Viehättäviä rouvia ryyhäsi naapurikopista vielä neljä lisää ihmettelemään muukalaista. Jouduin luopumaan Sinuhen lukemisesta rouvien kanssa tarinoidessani, mutta sain vastineeksi kirsikkasnapsia sekä tuliaiskarkkeja ja -viinejä. Olisi kuulemma ollut minun ikäisiä tyttäriäkin Linzissä tarjolla puolen tusinaa.

Wienissä paikallisoppaani (lähettää tutuille terveisiä!) on ollut päiväsaikaan melko sidottu arkivelvoitteisiinsa, joten olen ehtinyt käyttää hyväkseni laadukasta verkkoyhteyttä, urheilla, skootteroida ja lukea Sinuhea keskustatoimistossani Starbucksissa. Illat on vietetty hyvää elämää. On ollut tosi hieno viikko. Kun täältä kuitenkin pitää jatkaa matkaa niin nyt on hyvä aika, sillä sää kylmenee tulevina päivinä ja Kaliforniassa porottaa aurinko. Huomenna alkaa maailmanluokan road trip. Seuraavan raportin tyylilaji saattaa lipsahtaa gonzojournalismin puolelle.