Tokio 26.-30.11

”Uh, mister, that may be a little dangerous.” Tietää että edessä ei ole tylsä ilta, kun kuulee jotain tällaista. Hostellin respa viittasi hämärämaineiseen Golden Gai -baarialueeseen, jonne kaipasin opastusta.

Tapasin heti Tokioon saavuttuani Annan, Alicen ja Sitan eli kolme nuorta aussimimmia. Kiertelimme ensin pari päivää kaupunkia ja lauantai-illan tullen lähdimme yöhön. Tytöt olivat vähän päälle parikymppisiä lääkisopiskelijoita ja varsin kiltinsorttisia, joten varoittelujen jälkeen heitä täytyi hieman suostutella pysymään suunnitelmassa. Golden Gai löytyi ja osoittautui mullistavaksi sivukujaksi täynnä pienenpieniä baareja mitä ihmeellisimmillä teemoilla. Vietimme pitkän tovin kengurubaarissa, joka saattoi hyvin olla mojovin baari jossa olen kuuna päivänä käynyt. Erilainen, yllättävä, äänekäs, ystävällinen ja kallis – Tokio pienoiskoossa.

Tokiossa on 34 miljoonaa asukasta, jos koko metropolialue lähiöineen lasketaan mukaan. Se tarkoittaa että täällä on enemmän asukkaita kuin kaikissa reissulla tähän asti näkemissäni kaupungeissa yhteensä (Rooma, Wien, Los Angeles, San Francisco, Singapore, Hanoi... isoja kyliä). Olen näin ollen nyt maailman suurimmassa kaupungissa. No okei, city-city-Tokiossa asuu kahdeksan miljoonaa henkeä, mutta paljon se on sekin.

Lystiä on ollut ja päivät ovat hurahtaneet nopeasti. Olin ensin kolme yötä tyylikkäässä hostellissa, viime yön luksustornihotellissa, tänään kapselihotellissa ja huomenna luultavasti taas hostellissa. Ensimmäisen puolikkaan reissusta vietin aussien kanssa, nyt pari päivää itsekseni ja huomenna saan oppaakseni jo lennolla tapaamani tokiolaisen Mika-nimisen nuoren neidon. Mikalla on vapaapävä työstään balettiasujen suunnittelijana ja hän lupasi näyttää minulle kaupunkinsa parhaan sushipaikan ja muita epäturistikohteita. Ihkaelävä tokiolainen paikallisopas, mahtavaa! Ylihuomenna on sitten jo seuraava lento.

Tokio on erittäin kallis kaupunki. Lentoineen kaikkineen tämä kieppi taisi syödä noin kolmanneksen tähähastisesta reissukassasta. Pelkästään eilinen tornimajoitus illallisineen maksoi suurin piirtein saman verran kun kaikki sumatran kolmen viikon majoitukset yhteensä. Täytyy lopettaa kuittien ynnääminen ennen kun alkaa kaduttaa.

Seuraava stoppi on Bangkok, jossa Otso odottaa epäilemättä loistavien Sumatra- Bali- ja Bangkok-tarinoiden kanssa. Ehdimme marinoitua Kaakkois-Aasian syntisimmässä kaupungissa muutaman päivän ennen Otson paluulentoa Suomeen. En ole vielä päättänyt minne lähden Bangkokista, mutta sinne takaisin täytyy ehtiä jo kuun puoleenväliin mennessä, sillä lento seuraavaan kohteeseen on 16. päivä. Jaa minnekö? No Nepaliin.


Eli vihreällä Shinjukuun ja vaihto JR:ään ja sit Asakusaan ja vaihto...


Jep, se on futiskenttä siinä etuoikealla talon katolla.


Iloista sakkia kengurutupa täynnä.


Aussitytöt puhuivat vähän japania.


Söin sunnuntai-iltana elämäni parhaan illallisen. Tokio-juoneeni kuului yksi yö lyksikkäässä hotellissa mahdollisimman korkealla kaupungin kattojen yllä. Hotellin ravintolassa otin alkuun japanilaisen alkupalalajitelman ja päähän härkää – kobe-härkää. Se on juuri niin eeppistä kuin tarinat kertovat. Alkupalalajitelmaan kuului pari siivua raakaa kobea, ja jo ne olivat viedä tajun.


Seuraavan päivä menikin sitten pienemmällä budjetilla.

Älä syö sitä. Se on muovia.








Tsukijin kalamarkkinoilla myydään joka päivä mereneläviä yli kymmenellä miljoonalla eurolla. Joka päivä. Heräsimme aussien kanssa puoli viisi, jotta ehdimme näkemään viimeiset ulkopuolisille avoimet tonnikalahuutokaupat. Hämmästelevä tyttö on Aussi-Anna.


Miekkakalaa, otaksun.


Ei tullut kauppoja vielä tästä lötköstä, mutta ihan normilohta lähti mukaan. Tomerat aussit kokkasivat siitä ihan oikeaa kotiruokaa lounaaksi.


Tällainen näytelmä toistui Shinjubun aseman edustalla kolmen minuutin välein. Hypnoottista, eikö? Vähän kuin tuijottaisi tulta.

Pohjois-Vietnam 18.11.-26.11.

Niin se aika hurahtaa. Edellisestä kirjoituksesta pääsi kulumaan pidempi tovi, kun Pohjois-Vietnam vei mukanaan. Kiitokset kärsivällisyydestä, rakkaat kanssamatkaajat! Nyt huomiseen lentoon valmistautuessa viimeisin blogikirjoitus vaikuttaa kovin vieraalta, vaikka huonoista fiilareista kirjoittaessani tarkoitin joka sanaa.

Hanoi oli ensimmäinen kohde, jossa toteutin ekan päivän jälkeen oppikirjamaista backpacker-matkaohjelmaa. Pidin kaupungin vilkkainta hostellia päämajanani, tapasin sata ihmistä kattoterassilla ja kysyin yhtä monta kertaa ”so how long you’ve been traveling” tai ”did you do Halong Bay allready?” ja vastasin samankaltaisiin kysymyksin kolmannen mokoman. Mielenterveyteni kyseenalaistettiin muutamaan otteeseen kun kerroin miten hankkiuduin Saigonista pohjoiseen. Oikea tekniikka olisi ollut sukkuloida maan läpi bussilla parissa viikossa, minulle opetettiin.

Olen lähes kaikille tapaamilleni matkaajille ensimmäinen Suomi-tuttavuus ja olen hyödyntänyt asetelmaa keräämällä melkoisen otoksen vallitsevia suomalaisuuden mielikuvia. Palaan tähän aiheeseen kunhan Japanin ja kenties Thaimaankin datankeruu on valmis.

Tein Hanoista yhden porukan kanssa junalla kolmen päivän reissun Pohjois-Vietnamin vuoristokyliin ja isommassa ryhmässä parin päivän venereissun Halong Bayn maailmanperintösaaristoon. Vuoriston riisiterassien ja kylien lasten näkeminen oli vaikuttava kokemus. Yövyimme ison perheen olkkarin parvella ja söimme käsittämättömän hyvää kasvispöperöä. Ennen lähtöä täytyi ostaa pipot ja pitkät kalsarit Sapan kylästä, sillä koleus ja kosteus menivät luihin ja ytimiin.

Risteilyllä puolestaan näin ihmeellisiä suikelosaaria ja suorituskeskeistä ryyppäämistä australialais-englantilaisella twistillä. Juomapelit toteutettiin vaikeusasteella phi phi kappa eli övereimmällä mahdollisella aussicollegetyylillä. Minä ja muutama muu mukaan eksynyt eurooppalainen (brittejä ei enää tämän keikan jälkeen lasketa) siirryimme ensimmäisen lap dancen alettua yläkannelle katsomaan tähtiä ja puhumaan Graham Greenen edistyksellisestä Vietnam-kuvauksesta 50-luvulla. Minulla oli vahva etulyöntiasema sillä olin lukenut Hiljaisesta amerikkalaisesta historiikkiversion, jossa kirjallisuuden professorit ja evp-kenraalit kommentoivat kirjaa ja sen kohtaamaa kritiikkiä.

Vuoristokeikka oli hienon ryhmän ansiosta onnistuneempi seikkailu, mutta myös Halong Bayn maisemat olivat kiistatta kaiken sen rymyämisen arvoiset. Siitäkin huolimatta että yöunia häiritsi laivan kannelta mereen mätkähdelleet alastomat brittimimmit. Kaikkea sitä joutuu matkoilla sietämään. Kummaltakin retkeltä on ohessa jokunen foto.

Parin vuoristoreissulla tapaamani tuttavuuden kanssa tulin juttuun suorastaan loistavasti. Aussit Sophie, Alex ja Nicole sekä saksalainen Marika olivat kaikki kiistatta hyviksien puolella. Itävaltalaisen Dominicin kanssa jutellessa aukeni loppureissua ajatellen kutkutteleva tilaisuus, johon saatan vielä tarttua. Tämä tarkoittaisi hieman eksoottisempaa reittiä kotia kohti ja myöhäisempää paluuta, mutta mutka olisi varmasti sen arvoinen. Junailen asiaa Tokiossa ja kerron lisää kun askelmerkit ovat selvillä. Aikamoinen cliffhangeri tämä blogi, vai mitä?

Nyt kimpsut kasaan, unten maille ja aamulla kohti Tokiota!

Ai niin, minut huijattiin vuorilla syömään koiraa. Sitkeää, ei hyvää. Sirkku, olen tosi pahoillani. Ei tule toistumaan.

Tomi: ravintolaillallinen vetoa huomisesta IFK-Tappara -matsista?

Hanoi oli täynnä elämää. Liikennesääntöjä ei ollut, mutta kadun ylittäminen onnistui joko marssimalla äärimmäisen määrätietoisesti ja hötkyilemättä ajoneuvojen sekaan tai valitsemalla katu-uskottava paikallinen ja liimautumalla kylkeen kun tämä ylitti tien.

Old Quarterin kojuissa myytiin kaikkea mitä voi ja ei voi kuvitella suuhun laittavansa. Katukeittöiden safkat olivat poikkeuksetta herkkua. Tätä lieroa en maistanut.




Riisimannuilla askel oli kevyt.


Vuoristoseutujen skidien elämän seuraaminen herätti ristiriitaisia tunteita. Onhan se luonnonläheistä yksinkertaista elämää ja nassikoilla oli koko ajan hymy naamalla, mutta riisipeltojen vesi oli ilman tavoin jäätävää ja kakaroilla ei ollut edes kenkiä jaloissaan. En oikein tiennyt miten päin olla. Uskomattoman kaunis paikka joka tapauksessa.


Marikaa odoteltiin joka mutkassa. Hipahtava saksalainen nautiskeli maisemista rauhassa ja kiireettä.


Tämä oli hurja juttu. Arvatkaa mitä tuolle possulle kävi seuraavaksi. Koko projektista on tallessa havainnollinen opetusvideo, mutta sitä en tohdi tänne ladata.


Good times, good people. Mukana isäntä-Chin perheineen.


Halong Bay. Kaunista, hyvin kaunista.


Taikuri itse. Kävin Singaporen vikana päivänä parturissa saatuani hienovaraisen vihjeen siistiytyä. Eivät meinanneet totella kun pyysin katkomaan vaaleat kiharat lyhyemmiksi.

Ho Chi Minh City - Hanoi 16.-18.11.

Kuulin ennen reissua että vit… ketutus iskee pomminvarmasti jossain vaiheessa pitkää turneeta. Minulla se napsahti päälle Ho Chi Minhin rautatieasemalla maanantai-iltana. Fiilis meni lopulta olosuhteet huomioiden nopeasti ohi, mutta hetken aikaa olin varma että Vietnamiin tulo ja junaan hyppääminen oli ensimmäinen iso virhe reissun aikana. Koska kyseessä oli ainakin toistaiseksi poikkeuksellinen tunnetila, raportoin seuraavaksi tapahtumien kulun huolella myöhempää reflektointia varten, vaikka tiedän että matkanteon hankaluuksien lukeminen on puuduttavaa.

Vietnam näytti ensihetkistä alkaen ankealta. Ho Chi Minhissä passintarkastaja esitteli tulevien tuntien vireen. Äärimmäisen tyly nuori mies. Matkatavarahihnalla kohtasin ensimmäisen oikean takaiskun. Rinkka oli jos ei läpimärkä niin vähintään perustavalla tavalla kostea. Olin virittänyt rinkkaan hyväksi havaitun sadesäkin päälle ruumamatkaa varten, mutta säkki jättää selkäpuolen avoimeksi ja mitä ilmeisimmin rinkka oli odottanut lastausta Singaporen kaatosateessa aukko kohti taivasta. Kaikki kuteet kastuivat ja ainakin pari valkoista paitaa värjääntyi oranssiksi.

(Malttakaa hetki, tämä kääntyy vielä parhain päin.)

Otin taksin kohti keskustaa. Olin päättänyt että jatkan matkaa kohti pohjoista ensi tilassa. Vaihtoehdot olivat vuokrattu moottoripyörä ja Reunification Express –juna, joka kulkee rannikkoa pitkin etelästä pohjoiseen. Heti kaupungin liikennekaaoksen nähtyäni suljin ensimmäisen vaihtoehdon pois ja piirsin kuskille paperiin junan kuvan viestiäkseni minne haluan.

Sain ostettua lipun samana iltana lähtevään junaan. Matka-aika: 33 tuntia. Vielä siinä vaiheessa pitkä raidematka tuntui erinomaiselta ja hieman eksoottiselta tavalta tutustua uuteen maahan, maisemiin ja matkaajiin. Ehdin lukea aseman kuppilassa tunnin verran netin kauhutarinoita juurikin kyseisestä raideosuudesta ennen kun pilli soi ja täytyi siirtyä junaan.

Juna oli ankea ja ahdas, maisemat korkeintaan keskinkertaiset, sää ulkona kammottava ja olin tietääkseni ainoa matkustaja joka puhui hitustakaan englantia. Kielimuuri teki kaikenlaisen kommunikoinnin lokaalien kanssa lähes mahdottomaksi. Lausuin neljän hengen hytissäni kaikki surkeasta opaskirjastani löytämäni vietnamilaiset fraasit ja sain näin hyvän jätkän leiman iäkkäiltä vietnamilaisilta matkakumppaneiltani, mutta siihen jäi kulttuurisiltojen rakentaminen. Jo lähtöillan aikana pohdin, josko saisin aikaistettua Tokion-lentoani Hanoista käsin.

Indonesian viidakosta jäi reissufraasistoon lause ”everything will look brighter in the morning”. Niin kävi nytkin, vaikkei toinenkaan junapäivä nostanut odotuksia Vietnamia kohtaan kovin korkealle. Ketutus oli vaihtunut yön aikana pitkästymiseen. Tankkasin itseäni pitkin päivää suklaapatukoilla ja kylmällä kanalla ja luin Nick Hornbyn Fever Pitchin. Suositellaan nyt sitäkin kun olen jo kaikkea muuta ehtinyt suositella, mutta rajoitetaan suositus jalkapallon ystäviin.

Juna oli viimein perillä Hanoissa neljän aikaan toisena matka-aamuna. Rautatieasemalta Old Quartersia kohti kävellessäni aloin taas olla taas matkantekomoodissa. Oli jännä fiilis kävellä ilman päämäärää Hanoin autioita katuja aamuyöllä. Aamun lehtipinoja lajittelevat nuoret sällit kysyivät katseillaan että mitä helvettiä minä siellä hymyilen itsekseni. En osannut vastata.

Kolmannessa löytämässäni hotellissa oli tilaa. Kuinka ollakaan, kyseessä oli taas erinomaisesti varusteltu pilttuu. Minun täytyy lopettaa tämä luksustelu ennen kun totun tähän ja vieraannun muusta reissukansasta.

Seuraavana päivänä - eli tänään - pelasin varman kortin. Menin Hanoin travellerikadulle, valitsin satunnaisen hostellin ja menin aulaan juomaan kahvia. Pian parhaat ohjelmavaihtoehdot olivat pöydällä. Yksi porukka lähtisi pohjoisen vuorille kolmen päivän trekille ja toinen itärannikolle kahden päivän saaristoristeilylle. Koska vuorille oli lähdössä hauskan oloista sakkia, buukkasin itseni hostellin kautta ensimmäiseen ryhmään. Lähtö on huomenna.

Hanoi on mukavan oloinen paikka, jossa on valtavasti ihmisiä ja skoottereita. Reissufiilis on taas kohdillaan ja kupu täynnä katukeittiössä nautittua perunakeittoa. Illalla vähän jazzia kansainvälisessä seurueessa ja huomenna vuorten rauhaan patikoimaan. Jos tässä oli tämän reissun aallonpohja, niin vähälläpä selvisin.

Singapore 11.-16.11.

Reissun edellinen soolovaihe oli syyskuun lopussa, joten Singaporeen lentäminen yksin teki hyvää. Olisin tosi mielelläni jatkanut matkaa vielä Otson kanssa, mutta levottomat jalat, hankalat lentoaikataulut ja yleellisyydenkaipuu ajoivat minut Tobalta Singaporeen. Onneksi tiemme risteää Otson kanssa vielä Bangkokissa parin viikon päästä.

Singaporeen saavuin kuin varikkopysähdykselle. Kaipasin hyvää hotellia, nettiyhteyttä, omaa rauhaa ja punaviiniä. Ajattelin, että tämä kaikki löytyisi Singaporesta ja siinä sivussa näkisin komean siluetin kun suurkaupungin ilta pimenee. (Btw, tiedän, että kuulostaa naurettavalta että tarvitsen lepoa ja rauhaa kahden kuukauden loman jälkeen, mutta ei nyt takerruta.) Kirjauduin tarpeettoman fiiniin hotelliin Little Indiassa. Suihkulähteet ja kaikki. Ensimmäisenä päivänä poistuin huoneesta ainoastaan hotellin kuntosaliin ja lähikorttelin katukuppilaan. Kun toisena päivänä uskaltauduin ihmisten ilmoille, Singapore teki leuanloksautustempun. Jäin tuon tuosta tuijottelemaan ihmisiä, paikkoja ja tapoja kuin vajaamielinen.

Singapore on merkillinen, upea paikka. Kaupungissa on paras ravintolatarjonta mitä olen missään nähnyt, yöelämäkeskittymä joka pesee lasvegasit mennen tullen, seitsemisenkymmentä ostoskeskusta (muun muassa japanikeskus ja intiakeskus), värikäs siirtomaahistoria, nuorekas, tyylikäs ja kansainvälinen väestö, pikkuintia, pikkukiina, pikkuwallstreet ja kieli jota ymmärrän nippa nappa mutta joka ei ole varsinaisesti englantia. Se on Singlishiä, englannin, kiinan ja puolentusinan muun kielen sekoitusta, joka kuulostaa siltä kuin joku joka ei osaa lainkaan englantia puhuu englantia täydellisellä sanavarastolla.

Kävin täällä katsomassa Michael Mooren Capitalism – A Love Story -leffan (suosittelen lämpimästi, etenkin faijalle). Leffan alussa tuli mielenkiintoinen mainos. Paikalliselle nuorisolle suunnatussa skabassa luvattiin mojovia palkintoja kaikille jotka ilmiantavat virheellisesti kirjoitettuja englanninkielisiä opaskylttejä. Singaporella on kova hinku täydelliseksi kaupungiksi. Kadun varrella näin ison mainoskyltin, jossa luki ”Low crime does not mean no crime”. Tyytyväisyys lopettaa kehityksen, sitä sanotaan.

Metrossa ei saa epäsiisteyden ja -hygienian vuoksi syödä tai juoda. Vesihuikan nauttimisesta napsahtaa yli kahden huntin sakko. Jos fillaria ei taluta alikulussa, vaan rullaa menemään, niin hintaa tulee viisisataa. Purkkaa ei myydä missään jottei ihmisille tule kiusasta syljeksiä niitä pitkin katuja. Vapaaehtoiset kansalaisryhmät ratsaavat julkisia vessoja ja antavat plussa- tai miinuspisteitä siisteydestä. Mutta tämä kaikki jotenkin sopii tänne. Minulle ei ainakaan tässä lyhyessä ajassa ehtinyt tulla sorrettua oloa, mutta eräs laulu alkoi soida päässä.

Lentokentälle saavuin t-paidassa ja reissushortseissa (kaksi tavallista ja neljä vetskaritaskua). Kymmenet muut kanssani passintarkastukseen jonottaneet olivat lähes poikkeuksetta puvuissa ja jakuissa. Passintarkastuksen jälkeen minut otettiin ylimääräiseen haastatteluun ja pienen kohteliaan kuumotuksen jälkeen toivotettiin tervetulleeksi. Veikkaan että jos olisin hikoillut tai änkyttänyt vastauksissani, olisin päässyt perusteellisempaan syyniin. En nähnyt että ketään muuta olisi otettu vastaavaan puhutteluun. Jännä juttu, reppureissauskohteissa olen tähän asti ollut se kunnollisen näköinen poika Dieselin paitoineni ja kalliine lenkkareineni.

Kulinaristisista kokemuksista vielä muutama rivi. Kaupungissa on niin huikea määrä tyylikkäitä ravintoloita kaikilta maailmankolkilta, että ruokapaikan valinta tällaisena lyhyellä visiitillä tuntuu piinalliselta. Yhtä valittua taskurapuravintolaa kohden jää kokematta fuusiopöperöt jos jonkinlaiset.

Erityismaininta kekseliäisyydestä menee japanilaisrafloille. Kävin leffaa odotellessa syömässä jälkkäriannoksen, jonka nimi oli turvallisesti Mango Surprise. Annoksen pohjalle tuli mausteista maissia ja paputahnaa, päälle iso kinos jäähilettä, jonka päälle jotain sammankonkudun näköistä hyytelöä, mangohilloa ja mangojäätelöä sekä hillosipulin näköisiä palloja. Psykedeliakeko oli yllätyksekseni erinomaisen maittavaa.

Kerrassaan jännittävä kaupunki. Puhuimme juuri Toballa Mikon ja Marin kanssa miten sitä tottuu näkemään komeita ja eksoottisia maisemia ilman että mikään juuri kohauttaa. Singapore kohautti.

Missään ei ole helpompi olla omissa oloissaan kuin suurkaupungissa. Tämä paussi teki hyvää. Huomenna matka jatkuu kohti vähemmän kansoitettuja mantuja ja luultavasti uusia reissututtavuuksia. Lennän ensin Etelä-Vietamin Saigoniin (eli nykyiseltä tylsältä nimeltään Ho Chi Minh Cityyn) ja puolentoista viikon päästä Pohjois-Vietnamin Hanoista Tokioon. Siinä välissä täytyy siirtyä maateitse Vietnamin päästä päähän. Kävin eilen ostamassa Vietnamin ja Tokion matkaoppaat järkyttävän hyvästä kirjakaupasta, jossa vietin varmaan kolme tuntia, mutta en ole vielä ehtinyt perehtyä tuleviin kohteisiin. Lennoilla ehtii sitten lukea.

Singapore tuli dokumentoitua heikonlaisesti, mutta alla muutama otos.



Arvatkaa mitä tässä myymälässa on kaupan. Väärin. Suklaata.

You name it, they got it.


Tämä oli mahtava homma. Chinatownissa oli koju, jossa myytiin DVD-levyjä kiinan sotilasparaateista. Äijät kokoontuivat hehkuttamaan.

Olisi pitänyt napata kuva jokaisesta annoksesta. Tässä hifisushia...

...ja tässä taskurapua ja punaviiniä. Ah, punaviiniä. Edellisen lasillisen join muistaakseni Hitching Postissa.

Toba 8.11.-11.11.

Hollantilaiset tulivat vuosia sitten, löysivät eriskummallisen kraaterijärven vuorilta, käänsivät asukkaat tavallaan kristityiksi, rakensivat satoja vuosia myöhemmin muutaman hotellin ja hylkäsivät paikan kun Sumatralla rähinöitiin liikaa. Seurauksena keskellä Sumatraa on nyt absurdi ja leppoisa lomasaari nimeltään Tuk Tuk (joka ei ole oikeasti saari) jossa ei ole juuri lomalaisia, mutta sen sijaan hyväntuulinen paikallisväestö, jota turistien puute ei tunnu haittaavan lainkaan. Itse asiassa mikään ei tunnu haittaavan.

Paikallinen kristinusko ei meidän kokemuksen mukaan ole kovin syvään juurtunut, mutta oleellinen ero muuhun Sumatraan on ettei Toban asukkaat ole muslimeja. Tai kuten majatalonpitäjämme Jojo kysyi Mikolta bissellä ollessamme ”do you believe in something or do you think with your own brain?”. Liberaali asenne tarkoittaa vapautuneempaa ilonpitoa, paljon laulua, naisten perään viheltelyä ja avointa veljeilyä esimerkiksi Suomesta saapuvien vieraiden kanssa. Suomalaisia onkin Madventuresin puffauksen jälkeen näkynyt Toballa suhteessa turismimäärään varsin paljon ja meillä on melkoisen hyvä maine saarella. Ensimmäistä kertaa reissuhistoriassani kävi niin että kerrottuani ravintolassa olevani suomalainen ja kuullessani vastauksena ”perkele, mitä kuuluu”, ei ensimmäinen reaktioni ollut vaihtaa paikkaa.

Kirjoitan tätä tekstiä Singaporesta käsin, jonne saavuin pari päivää sitten länsimaalaistumaan ja lataamaan sosiaalisia pattereitani pitkän kimppareissaamisen jälkeen. Singapore on niin hämmentävä, vaikuttava ja eksoottinen kaupunki, että Toban tunnelman uudelleen eläminen tätä raporttia varten on hieman työlästä. Taidan kertoa viidakkoraportin mallin mukaan tarinan sarjakuvan keinoin.

Otettiin Otson kanssa paikan kallein luukku. Tässä näkyy kämpän katto. Olen tähän asti välttänyt hintaraportointia, koska hinnat kiinnostavat lähinnä vain muita reissaajia, mutta nyt mainittakoon että koko tuon talon yhden päivän taksa oli kuusi euroa. Kahteen pekkaan sen raaski maksaa, vaikka tarjolla oli myös kahden euron huoneita.



Otso hankki Kuala Lumpurista välilaskullaan laatikon sikareja, jotka osoittautuivat useaan otteeseen suuriksi vetonauloiksi ja ihailun aiheiksi. Tässä tuprutellaan meidän terassilla.


Mä en tiedä mikä siinä on että minun täytyy aina saada kuva näistä kokonaisista kaloista kun ne tulevat pöytään. Mitä muuten olette mieltä, pitäisikö mun käydä parturissa?


Käytiin vähän ulkoilemassa paikallisten kanssa. Tämä sälli oli paikan kovin jätkä, sillä hän oli käynyt Suomessa vuonna 2003.

Meille tehtiin Otson kanssa klassinen bilistemppu. Pelasimme kimppapelejä paikallisia kurkoja vastaan. Aluksi voitimme bisset, mutta päädyimme lopulta maksamaan yösafkat koko seitsemän hengen seurueelle. Oikeasti kyse ei ollut kusetuksesta, vaan pelimme vain hajosi (niistä bisseistä johtuen) ratkaisevilla hetkillä. Tai paremminkin Otson peli, minä olin tasaisen huono koko illan.


Tuk Tukissa oli paljon suloisia ja kilttejä koiria. Koska tiedän että lukijakunnassa on paljon koiraihmisiä, en kerro miksi ne olivat kaikki korkeintaan kolme-neljävuotiaita.




Meidän parvekkeelta oli hyvä vesiyhteys. Kyllä tästä voi minun mielestä maksaa vähän lisähintaa.

Olisin jäänyt Toballe vielä päiväksi tai pariksi, mutta lentoyhteyslotossa ei ollut onnea. Näin ollen matkasin Mikon ja Marin kanssa lentokenttäkaupunkiin Medaniin, josta lensin Singaporeen ja Mikko ja Mari puolestaan parin vaihdon kautta Suomeen. Otso jäi vielä lepuuttamaan Toban suomalaiskommuunin kanssa sopivaksi katsomakseen ajaksi. Otsolla on kuun lopussa lennot Bangkokiin, jonne teimme uudet treffit joulukuun alkuun.

Indonesia oli hienoa aikaa. Kaikki neljä indovaihetta olivat omilla tavoillaan hienoja episodeja ja kaikki reissukaverit olivat ensiluokkaista sakkia. Ubud, Pulau Weh, Gurah, Toba, Megan, Iker, Mikko, Mari ja Otso. Mahtavia paikkoja, mahtavaa sakkia. Kiitos Mikko ja Mari loistavasta matkaseurasta ja tervetuloa blogikommuuniini!

Nyt jatkan Singaporen ihmettelyä. Toivottavasti osaan asetella sanat oikeaan järjestykseen seuraavassa raportissa, sillä tämän paikan merkillistä tunnelmaa olisi kiva välittää Suomeen. Eilen kävin pienellä tutustumiskierroksella ja näytin koko ajan niiltä tyypeiltä piilokameraohjelmissa ennen kun temppu paljastetaan.

Gurah Jungle, Aceh 4.11. - 7.11.

Tämä on katkelma tutkimusmatkapäiväkirjasta maan keuhkoihin Gurahin viidakkoon marraskuussa herran vuonna 2009. Retkueen johtajana toimi Tohtori Otto ja kirjurina viidakkopoika Jussi.

Tohtori Oton tutkimusretkue saapui Sumatran sademetsän kynnykselle mieltä riipivän kahdeksan tunnin maantiematkan jälkeen. Tutkimusryhmän jäsenet tiesivät kohtaavansa haasteita, mutta Indonesian Destia, pelätty sissiryhmä, teki muutaman sadan kilometrin siirtymästä ennakoituakin vaikeamman. Medanista palkatun kuljettajan Toyota-niminen juhta oli pettää monta kertaa tielle kasattujen kiviröykkiöiden, monttujen, vesiesteiden ja roistolehmien edessä, mutta retkueen vahva usko yhteiseen päämäärään kantoi saattueemme perusleiriin asti.

Tutkimusryhmän ensisijaisesta tavoitteesta, Kimiri-vuoren valloituksesta, jouduttiin luopumaan heti kohteeseen saapumisen jälkeen sää-, opas- ja varusteteknisistä syistä, mutta toissijainen tavoite - orankutankinoiden vangitseminen ja orjuuttaminen - päätettiin saavuttaa keinolla millä hyvänsä. Kokosimme joukkomme, palkkasimme kolme vahvan näköistä miestä kokeiksi ja orunkeliasiantuntijoiksi ja lähdimme matkaan.

Matkan alussa mielemme oli kirkas ja vaatekerta puhtoinen. Mielet täytti jännittynyt odotus.


Etenimme syvälle sademetsän ytimeen. Terästimme aistejamme. "Kuulitteko?", kysyi aina valpas Mikko.


Kuulimme kaikki saman. Ääni puissa nosti ihokarvamme pystyyn. Meitä tarkkaili tarunhohtoinen ortangiilio! "Onko se... onko se...", aloitti väkevä kantajamme Gator.

"Ei voi olla totta... tuohan on... sehän tulee suoraan..."


Kyllä, katsoimme silmästä silmään pelottavaa, vavisuttavaa ordeliota. Viidakon jämerä ruhtinas oli viimein tullut lihaksi kaiken kokemamme jälkeen. Jäätävä tuijotus vei hetkeksi roheuden sydämistämme ja päätimme vetäytyä syvemmälle viidakkoon suunnittelemaan seuraavaa liikettämme.


Matkalla ylitimme kuohuvan kosken käyttäen apuna metrien pituisia puujalkoja.


Leripaikalle saavuttuamme irrotimme iilimadot raajoistamme. Leaches, fuckin leaches.


Kokkimme Ubod pyydysti evääksemme pari uhanalaista viidakkolintua. Selvisi että uhanalaisuus johtuu siitä että siivekkäät ovat aivan liian hitaita ja luottavaisia. Luonnon valintaa, sanoi tohtori oton edesmennyt sukulainen herra Darwin.


Perusleirissä myös kirjurilla oli aikaa lepuuttaa väsyneitä raajojaan. Makuupaikka täytyi valita huolella sillä vaara vaani joka puolelta.


Saatoimme istua kirkkaassa valossa vain pienissä ryhmissä. Viekas orankaali sieppasi yhden kantajistamme, joka erehtyi yksin viidakon varjoon.



Päivien edetessä aloimme olla enemmän ja enemmän yhtä viidakon kanssa.


Tohtori Otto jopa avioitui suuren puun kanssa. Aluksi retkueen muut jäsenet olivat epäileviä, mutta pian näimme parissa kiistatonta sielujen kumppanuutta.



Viimeisenä iltana ruoka loppui kesken. Ratkaisimme kortinpeluulla ketkä syövät.


Lopulta jouduimme tunnustamaan kuningas orakilion ylivertaiseksi vastustajaksi. Neljä päivää viidakossa ei tee David Attenboroughiksi.

Söimme pötsimme täyteen perusleirissä ja pakkasimme itsemme Toyotaan. Edessämme oli vielä yksitoista tuntia ennen kun saavuttaisimme Toba-järven lepuutuskeitaan.