Ho Chi Minh City - Hanoi 16.-18.11.

Kuulin ennen reissua että vit… ketutus iskee pomminvarmasti jossain vaiheessa pitkää turneeta. Minulla se napsahti päälle Ho Chi Minhin rautatieasemalla maanantai-iltana. Fiilis meni lopulta olosuhteet huomioiden nopeasti ohi, mutta hetken aikaa olin varma että Vietnamiin tulo ja junaan hyppääminen oli ensimmäinen iso virhe reissun aikana. Koska kyseessä oli ainakin toistaiseksi poikkeuksellinen tunnetila, raportoin seuraavaksi tapahtumien kulun huolella myöhempää reflektointia varten, vaikka tiedän että matkanteon hankaluuksien lukeminen on puuduttavaa.

Vietnam näytti ensihetkistä alkaen ankealta. Ho Chi Minhissä passintarkastaja esitteli tulevien tuntien vireen. Äärimmäisen tyly nuori mies. Matkatavarahihnalla kohtasin ensimmäisen oikean takaiskun. Rinkka oli jos ei läpimärkä niin vähintään perustavalla tavalla kostea. Olin virittänyt rinkkaan hyväksi havaitun sadesäkin päälle ruumamatkaa varten, mutta säkki jättää selkäpuolen avoimeksi ja mitä ilmeisimmin rinkka oli odottanut lastausta Singaporen kaatosateessa aukko kohti taivasta. Kaikki kuteet kastuivat ja ainakin pari valkoista paitaa värjääntyi oranssiksi.

(Malttakaa hetki, tämä kääntyy vielä parhain päin.)

Otin taksin kohti keskustaa. Olin päättänyt että jatkan matkaa kohti pohjoista ensi tilassa. Vaihtoehdot olivat vuokrattu moottoripyörä ja Reunification Express –juna, joka kulkee rannikkoa pitkin etelästä pohjoiseen. Heti kaupungin liikennekaaoksen nähtyäni suljin ensimmäisen vaihtoehdon pois ja piirsin kuskille paperiin junan kuvan viestiäkseni minne haluan.

Sain ostettua lipun samana iltana lähtevään junaan. Matka-aika: 33 tuntia. Vielä siinä vaiheessa pitkä raidematka tuntui erinomaiselta ja hieman eksoottiselta tavalta tutustua uuteen maahan, maisemiin ja matkaajiin. Ehdin lukea aseman kuppilassa tunnin verran netin kauhutarinoita juurikin kyseisestä raideosuudesta ennen kun pilli soi ja täytyi siirtyä junaan.

Juna oli ankea ja ahdas, maisemat korkeintaan keskinkertaiset, sää ulkona kammottava ja olin tietääkseni ainoa matkustaja joka puhui hitustakaan englantia. Kielimuuri teki kaikenlaisen kommunikoinnin lokaalien kanssa lähes mahdottomaksi. Lausuin neljän hengen hytissäni kaikki surkeasta opaskirjastani löytämäni vietnamilaiset fraasit ja sain näin hyvän jätkän leiman iäkkäiltä vietnamilaisilta matkakumppaneiltani, mutta siihen jäi kulttuurisiltojen rakentaminen. Jo lähtöillan aikana pohdin, josko saisin aikaistettua Tokion-lentoani Hanoista käsin.

Indonesian viidakosta jäi reissufraasistoon lause ”everything will look brighter in the morning”. Niin kävi nytkin, vaikkei toinenkaan junapäivä nostanut odotuksia Vietnamia kohtaan kovin korkealle. Ketutus oli vaihtunut yön aikana pitkästymiseen. Tankkasin itseäni pitkin päivää suklaapatukoilla ja kylmällä kanalla ja luin Nick Hornbyn Fever Pitchin. Suositellaan nyt sitäkin kun olen jo kaikkea muuta ehtinyt suositella, mutta rajoitetaan suositus jalkapallon ystäviin.

Juna oli viimein perillä Hanoissa neljän aikaan toisena matka-aamuna. Rautatieasemalta Old Quartersia kohti kävellessäni aloin taas olla taas matkantekomoodissa. Oli jännä fiilis kävellä ilman päämäärää Hanoin autioita katuja aamuyöllä. Aamun lehtipinoja lajittelevat nuoret sällit kysyivät katseillaan että mitä helvettiä minä siellä hymyilen itsekseni. En osannut vastata.

Kolmannessa löytämässäni hotellissa oli tilaa. Kuinka ollakaan, kyseessä oli taas erinomaisesti varusteltu pilttuu. Minun täytyy lopettaa tämä luksustelu ennen kun totun tähän ja vieraannun muusta reissukansasta.

Seuraavana päivänä - eli tänään - pelasin varman kortin. Menin Hanoin travellerikadulle, valitsin satunnaisen hostellin ja menin aulaan juomaan kahvia. Pian parhaat ohjelmavaihtoehdot olivat pöydällä. Yksi porukka lähtisi pohjoisen vuorille kolmen päivän trekille ja toinen itärannikolle kahden päivän saaristoristeilylle. Koska vuorille oli lähdössä hauskan oloista sakkia, buukkasin itseni hostellin kautta ensimmäiseen ryhmään. Lähtö on huomenna.

Hanoi on mukavan oloinen paikka, jossa on valtavasti ihmisiä ja skoottereita. Reissufiilis on taas kohdillaan ja kupu täynnä katukeittiössä nautittua perunakeittoa. Illalla vähän jazzia kansainvälisessä seurueessa ja huomenna vuorten rauhaan patikoimaan. Jos tässä oli tämän reissun aallonpohja, niin vähälläpä selvisin.