Singapore 11.-16.11.

Reissun edellinen soolovaihe oli syyskuun lopussa, joten Singaporeen lentäminen yksin teki hyvää. Olisin tosi mielelläni jatkanut matkaa vielä Otson kanssa, mutta levottomat jalat, hankalat lentoaikataulut ja yleellisyydenkaipuu ajoivat minut Tobalta Singaporeen. Onneksi tiemme risteää Otson kanssa vielä Bangkokissa parin viikon päästä.

Singaporeen saavuin kuin varikkopysähdykselle. Kaipasin hyvää hotellia, nettiyhteyttä, omaa rauhaa ja punaviiniä. Ajattelin, että tämä kaikki löytyisi Singaporesta ja siinä sivussa näkisin komean siluetin kun suurkaupungin ilta pimenee. (Btw, tiedän, että kuulostaa naurettavalta että tarvitsen lepoa ja rauhaa kahden kuukauden loman jälkeen, mutta ei nyt takerruta.) Kirjauduin tarpeettoman fiiniin hotelliin Little Indiassa. Suihkulähteet ja kaikki. Ensimmäisenä päivänä poistuin huoneesta ainoastaan hotellin kuntosaliin ja lähikorttelin katukuppilaan. Kun toisena päivänä uskaltauduin ihmisten ilmoille, Singapore teki leuanloksautustempun. Jäin tuon tuosta tuijottelemaan ihmisiä, paikkoja ja tapoja kuin vajaamielinen.

Singapore on merkillinen, upea paikka. Kaupungissa on paras ravintolatarjonta mitä olen missään nähnyt, yöelämäkeskittymä joka pesee lasvegasit mennen tullen, seitsemisenkymmentä ostoskeskusta (muun muassa japanikeskus ja intiakeskus), värikäs siirtomaahistoria, nuorekas, tyylikäs ja kansainvälinen väestö, pikkuintia, pikkukiina, pikkuwallstreet ja kieli jota ymmärrän nippa nappa mutta joka ei ole varsinaisesti englantia. Se on Singlishiä, englannin, kiinan ja puolentusinan muun kielen sekoitusta, joka kuulostaa siltä kuin joku joka ei osaa lainkaan englantia puhuu englantia täydellisellä sanavarastolla.

Kävin täällä katsomassa Michael Mooren Capitalism – A Love Story -leffan (suosittelen lämpimästi, etenkin faijalle). Leffan alussa tuli mielenkiintoinen mainos. Paikalliselle nuorisolle suunnatussa skabassa luvattiin mojovia palkintoja kaikille jotka ilmiantavat virheellisesti kirjoitettuja englanninkielisiä opaskylttejä. Singaporella on kova hinku täydelliseksi kaupungiksi. Kadun varrella näin ison mainoskyltin, jossa luki ”Low crime does not mean no crime”. Tyytyväisyys lopettaa kehityksen, sitä sanotaan.

Metrossa ei saa epäsiisteyden ja -hygienian vuoksi syödä tai juoda. Vesihuikan nauttimisesta napsahtaa yli kahden huntin sakko. Jos fillaria ei taluta alikulussa, vaan rullaa menemään, niin hintaa tulee viisisataa. Purkkaa ei myydä missään jottei ihmisille tule kiusasta syljeksiä niitä pitkin katuja. Vapaaehtoiset kansalaisryhmät ratsaavat julkisia vessoja ja antavat plussa- tai miinuspisteitä siisteydestä. Mutta tämä kaikki jotenkin sopii tänne. Minulle ei ainakaan tässä lyhyessä ajassa ehtinyt tulla sorrettua oloa, mutta eräs laulu alkoi soida päässä.

Lentokentälle saavuin t-paidassa ja reissushortseissa (kaksi tavallista ja neljä vetskaritaskua). Kymmenet muut kanssani passintarkastukseen jonottaneet olivat lähes poikkeuksetta puvuissa ja jakuissa. Passintarkastuksen jälkeen minut otettiin ylimääräiseen haastatteluun ja pienen kohteliaan kuumotuksen jälkeen toivotettiin tervetulleeksi. Veikkaan että jos olisin hikoillut tai änkyttänyt vastauksissani, olisin päässyt perusteellisempaan syyniin. En nähnyt että ketään muuta olisi otettu vastaavaan puhutteluun. Jännä juttu, reppureissauskohteissa olen tähän asti ollut se kunnollisen näköinen poika Dieselin paitoineni ja kalliine lenkkareineni.

Kulinaristisista kokemuksista vielä muutama rivi. Kaupungissa on niin huikea määrä tyylikkäitä ravintoloita kaikilta maailmankolkilta, että ruokapaikan valinta tällaisena lyhyellä visiitillä tuntuu piinalliselta. Yhtä valittua taskurapuravintolaa kohden jää kokematta fuusiopöperöt jos jonkinlaiset.

Erityismaininta kekseliäisyydestä menee japanilaisrafloille. Kävin leffaa odotellessa syömässä jälkkäriannoksen, jonka nimi oli turvallisesti Mango Surprise. Annoksen pohjalle tuli mausteista maissia ja paputahnaa, päälle iso kinos jäähilettä, jonka päälle jotain sammankonkudun näköistä hyytelöä, mangohilloa ja mangojäätelöä sekä hillosipulin näköisiä palloja. Psykedeliakeko oli yllätyksekseni erinomaisen maittavaa.

Kerrassaan jännittävä kaupunki. Puhuimme juuri Toballa Mikon ja Marin kanssa miten sitä tottuu näkemään komeita ja eksoottisia maisemia ilman että mikään juuri kohauttaa. Singapore kohautti.

Missään ei ole helpompi olla omissa oloissaan kuin suurkaupungissa. Tämä paussi teki hyvää. Huomenna matka jatkuu kohti vähemmän kansoitettuja mantuja ja luultavasti uusia reissututtavuuksia. Lennän ensin Etelä-Vietamin Saigoniin (eli nykyiseltä tylsältä nimeltään Ho Chi Minh Cityyn) ja puolentoista viikon päästä Pohjois-Vietnamin Hanoista Tokioon. Siinä välissä täytyy siirtyä maateitse Vietnamin päästä päähän. Kävin eilen ostamassa Vietnamin ja Tokion matkaoppaat järkyttävän hyvästä kirjakaupasta, jossa vietin varmaan kolme tuntia, mutta en ole vielä ehtinyt perehtyä tuleviin kohteisiin. Lennoilla ehtii sitten lukea.

Singapore tuli dokumentoitua heikonlaisesti, mutta alla muutama otos.



Arvatkaa mitä tässä myymälässa on kaupan. Väärin. Suklaata.

You name it, they got it.


Tämä oli mahtava homma. Chinatownissa oli koju, jossa myytiin DVD-levyjä kiinan sotilasparaateista. Äijät kokoontuivat hehkuttamaan.

Olisi pitänyt napata kuva jokaisesta annoksesta. Tässä hifisushia...

...ja tässä taskurapua ja punaviiniä. Ah, punaviiniä. Edellisen lasillisen join muistaakseni Hitching Postissa.