Gurah Jungle, Aceh 4.11. - 7.11.

Tämä on katkelma tutkimusmatkapäiväkirjasta maan keuhkoihin Gurahin viidakkoon marraskuussa herran vuonna 2009. Retkueen johtajana toimi Tohtori Otto ja kirjurina viidakkopoika Jussi.

Tohtori Oton tutkimusretkue saapui Sumatran sademetsän kynnykselle mieltä riipivän kahdeksan tunnin maantiematkan jälkeen. Tutkimusryhmän jäsenet tiesivät kohtaavansa haasteita, mutta Indonesian Destia, pelätty sissiryhmä, teki muutaman sadan kilometrin siirtymästä ennakoituakin vaikeamman. Medanista palkatun kuljettajan Toyota-niminen juhta oli pettää monta kertaa tielle kasattujen kiviröykkiöiden, monttujen, vesiesteiden ja roistolehmien edessä, mutta retkueen vahva usko yhteiseen päämäärään kantoi saattueemme perusleiriin asti.

Tutkimusryhmän ensisijaisesta tavoitteesta, Kimiri-vuoren valloituksesta, jouduttiin luopumaan heti kohteeseen saapumisen jälkeen sää-, opas- ja varusteteknisistä syistä, mutta toissijainen tavoite - orankutankinoiden vangitseminen ja orjuuttaminen - päätettiin saavuttaa keinolla millä hyvänsä. Kokosimme joukkomme, palkkasimme kolme vahvan näköistä miestä kokeiksi ja orunkeliasiantuntijoiksi ja lähdimme matkaan.

Matkan alussa mielemme oli kirkas ja vaatekerta puhtoinen. Mielet täytti jännittynyt odotus.


Etenimme syvälle sademetsän ytimeen. Terästimme aistejamme. "Kuulitteko?", kysyi aina valpas Mikko.


Kuulimme kaikki saman. Ääni puissa nosti ihokarvamme pystyyn. Meitä tarkkaili tarunhohtoinen ortangiilio! "Onko se... onko se...", aloitti väkevä kantajamme Gator.

"Ei voi olla totta... tuohan on... sehän tulee suoraan..."


Kyllä, katsoimme silmästä silmään pelottavaa, vavisuttavaa ordeliota. Viidakon jämerä ruhtinas oli viimein tullut lihaksi kaiken kokemamme jälkeen. Jäätävä tuijotus vei hetkeksi roheuden sydämistämme ja päätimme vetäytyä syvemmälle viidakkoon suunnittelemaan seuraavaa liikettämme.


Matkalla ylitimme kuohuvan kosken käyttäen apuna metrien pituisia puujalkoja.


Leripaikalle saavuttuamme irrotimme iilimadot raajoistamme. Leaches, fuckin leaches.


Kokkimme Ubod pyydysti evääksemme pari uhanalaista viidakkolintua. Selvisi että uhanalaisuus johtuu siitä että siivekkäät ovat aivan liian hitaita ja luottavaisia. Luonnon valintaa, sanoi tohtori oton edesmennyt sukulainen herra Darwin.


Perusleirissä myös kirjurilla oli aikaa lepuuttaa väsyneitä raajojaan. Makuupaikka täytyi valita huolella sillä vaara vaani joka puolelta.


Saatoimme istua kirkkaassa valossa vain pienissä ryhmissä. Viekas orankaali sieppasi yhden kantajistamme, joka erehtyi yksin viidakon varjoon.



Päivien edetessä aloimme olla enemmän ja enemmän yhtä viidakon kanssa.


Tohtori Otto jopa avioitui suuren puun kanssa. Aluksi retkueen muut jäsenet olivat epäileviä, mutta pian näimme parissa kiistatonta sielujen kumppanuutta.



Viimeisenä iltana ruoka loppui kesken. Ratkaisimme kortinpeluulla ketkä syövät.


Lopulta jouduimme tunnustamaan kuningas orakilion ylivertaiseksi vastustajaksi. Neljä päivää viidakossa ei tee David Attenboroughiksi.

Söimme pötsimme täyteen perusleirissä ja pakkasimme itsemme Toyotaan. Edessämme oli vielä yksitoista tuntia ennen kun saavuttaisimme Toba-järven lepuutuskeitaan.