Junamatka La Speziasta Cinque Terreen on kuin loistava leffatraileri. (En mennyt Genovaan asti kuten viimeksi kirjoitin). La Speziasta lähtevä juna muistuttaa vanhanmallisia VR:n lähiliikenteen junia ja ratapiha näyttää Riihimäeltä. Istuin tyhjään vaunuun nenä menosuuntaan. Juna sujahti pian tunneliin, jolloin auringonvalon korvasi säkkipimeys ja meteli joka tulvi sisään avoimista ikkunoista. Tunnelia riitti niin kauan, että ehti rauhassa uppoutua pimeän talviaamun työmatkatunnelmaan Keski-Uusimaalla. Piti oikein lipusta varmistaa etten ollut menossa Järvenpäähän.
Useamman minuutin synkkyyden jälkeen juna ampui hetkeksi ulos tunnelista ja sujahti samantien seuraavaan. Vajaan sekunnin ajaksi tunnelien välillä meteli ja pimeys vaihtuivat kauneimpaan rannikkomaisemaan, siniseen taivaaseen ja vielä sinisempään mereen. Silmät ehtivät juuri rävähtää talvihorroksesta ennen kun oltiin taas R-junassa. Jokusen minuutin päästä aloin jo epäillä näkeemääni, mutta sitten tunnelin seinämää alkoi puhkoa aukot. Niin pienet, että silmä ehti erottaa välähdyksistä vain värejä, mutta ne olivat juuri ne värit, joita jokainen R-junailija haluaisi nähdä. Kun tunneli viimein loppui ja juna pysähtui yhdelle Cinque Terren viidestä pienestä asemasta, traileri pääsi kliimaksikohtaansa. Rantarata kulkee muutaman kymmenen metrin päässä rannasta, josta nousee jyrkät rinteet täynnä viiniköynnöksiä. Meri edessä on päättymättömän ja kaikkien asemalle saapuvien kasvoilla on uuno onnellinen ilme. Hieno traileri. Taustaämusiikiksi kuvittelin sen Musen uuden biisin, joka äityy isoksi Queen-tribuutiksi. Ei Uprising, vaan se toinen. Vai olikohan minulla napit korvissa? En muista.
Cinque Terre on viiden rannikokylän ketju viitisentoista kilometrin kaistaleella Pohjois-Italian länsirannikolla. Koko alue on UNESCOn maailmanperintökohde ja luonnonsuojelualue. Kylissä ei ole lähes lainkaan autoja, mopoja tai muitakaan härveleitä. Liikkuminen kylien välillä tapahtuu junilla, joita sahaa kylien välillä, sekä mutkittelevilla patikkareiteillä, jotka yhdistävät kylät. Suositumpi, helpompi ja lyhyempi reitti kulkee rannan tuntumassa ja kovien jätkien reitti ylhäällä rinteillä. Arvatkaa kumpaan ajattelin panostaa.
Ensimmäiseksi yöksi olin varannut hotellin Monterossosta, joka osoittautui kylistä selvästi keihäsmatkaisimmaksi. Tämä olisi tietysti pitänyt arvata jo siitä että lähes kaikki netistä bongatut majoitusvaihtoehdot sijoittuivat sinne. Tein ensitöikseni junalla pienen tiedustelumatkan naapurikyliin ja totesin että Monterosso täytyy jättää taakse välittömästi ja vaihtaa leiriä. Buukkasin seuraaviksi päiviksi itselleni huoneen paikallisen naisen yläkerrasta yhdestä talon vierashuoneista puolella hinnalla Monterosson hotellista. Talon löysin kävelemällä kylän korkeimpaan paikkaan näköalatasanteelle ja bongaamalla talon oven vierestä kyltin, jossa luki ”Camere, tel. 0187...”. Nyt minulla on oma kattoterassi (kuvia myöhemmin), josta aukeaa meri kolmeen suuntaan ja alakerrassa loistava kalaravintola. Kylän nimi on Corniglia. Tätä salaisuutta en yritäkään pimittää muilta, sillä kaikki maailman matkaoppaat tietävät että tänne kannattaa tulla.
Tein aamulla siirtymän Monterossosta Cornigliaan lyhyempää retkeilyreittiä pitkin. Selvisin matkasta kolmessa tunnissa. Reitistä yli puolet on nousua ja ehkä kolmannes erinäköistä portaita. Erottuakseni jotenkin kävelysauvailevista matkailijoista kannoin koko omaisuuttani rinkassa mukanani. En muistanutkaan miten paljon raskaampaa on nousta mäkistä maastoa pienikin kantamus mukana. Inttiajoista taitaa olla liian kauan. Urheilu tuntuu huomenna varmasti jaloissa, mutta taidan silti tsempata korkeammille reiteille pienemmän repun kanssa. Toscanan raportissa tuli kukkoiltua saavutuksilla elämänveden ja yöelämän saralla, joten sallinette tämän fyysisen sankaritarinan vastapainoksi. Sitä paitsi kohta on edessä taas vähemmän terveellinen vaihe reissua kun lähdemme Maukan kanssa Kaliforniaan, joten pieni kurinpalautus tekee tähän väliin hyvää.
Täällä törmää valtavaan määrään pariskuntia Jenkeistä, Saksasta, Ranskasta ja mistä kaikkialta. Itse asiassa noin 98% vastaantulijoista on pariskuntia ja pariskunnista noin 80% on yli viisikymppisiä. Se kaksi prosenttia koostuu minusta, muutamasta muusta hyypiöstä ja isosta saksalaisesta luokkaretkiryhmästä. Meidän yläasteelta tehtiin luokkaretkiä vain Cinderellalle ja silloinkin toiminta oli varsin oma-aloitteista. Kateeksi käy saksalaisia, mutta väikuttaa siltä että he eivät osaa täysin arvostaa leirikoulujärjestelyjään. Cornigliaa kohti patikoidessani vastaan saapuneesta noin viidenkymmenen hengen oppilasryhmästä neljä oli luhistunut polun varteen itkien ja oikeastaan kaikki muutkin vaikuttivat aika lyödyiltä paria tsempparia lukuun ottamatta. Tähän voisi letkauttaa jotain hauskaa kurista ja maailmanhistoriasta, mutta pointti oli kertoa että patikkataipaleet ovat oikeasti aika haastavia. Aika sissejä kaikki nämä iäkkäät pariskunat jotka sahaavat kylien väliä muilla keinoin kun junalla tai lautalla (ai niin, lauttojakin kulkee).
Viimein siitä matkasuunnitelmasta
Täältä siirryn vielä tarkentumatonta reittiä ja aikataulua noudattaen Wieniin nauttimaan elämästä ja kunnollisesta nettiyhteydestä noin viikon ajaksi. Olen järjestänyt itselleni vähän töihin verrattavissa olevaa puuhaa, joten viikosta voi tulla aika kiireinen. Lokakuun alussa lennämme Wienissä asuvan ihmislegenda Maukan kanssa Los Angelesiin ja otamme vuokra-auton alle. Vajaan viikon ajan sukkuloimme vaihtelun vuoksi Kalifornian viinitiloja ja melko varmasti keksimme mitä kummallisempia hullutuksia matkan varrella. San Franciscosta nappaamme mukaan Maukan tyttöystävän Kerstinin ja tämän kaksi kaveria ja jatkamme ajelua uudistetulla kokoonpanolla taas viikon verran. Jos sille viikolle on olemassa tarkempi suunnitelma, niin minulle ei ole vielä kerrottu.
Muistaakseni 17.10. lennän Indonesiaan Balille. Vajaan viikon sisällä sieltä pitäisi päästä Banda Acehiin (jossa on juuri otetty käyttöön sharia-laki, o-ou!) ja jatkaa Acehin pohjoispuolella olevalle sukellusparatiisisaarelle. Sieltä saattaisi löytyä jo ne palmut ja tähtitaivas, mutta en luultavasti ehdi vielä nauttia niistä, sillä tarkoitus on suorittaa viiden päivän sukelluskurssi ennen kun vanha hyvä ystävä Otso eli Otto eli Ottojäbä saapuu paikalle jo aiemmin hankkimansa sukelluskortin kanssa. Seuraa muutama päivä sukeltelua ja iisisti ottamista.
Sukellusepisodin jälkeen vuorossa on viidakkoseikkailu, jonne tulevat mukaan Mikko ja Mari. Itse asiassa pariskuntaa on kiittäminen että koko seikkailu tehdään, he ovat tehneet kotiläksyt ja selvittäneet aikataulut ja varaukset ja koko hoidon. Minun ja Otson täytyy vain ilmestyä paikalle. En tiedä tai muista minne meidän täytyy ilmestyä, mutta sekin selviää aikanaan. Orankeja olisi joka tapauksessa tarkoitus nähdä.
Tähän – eli marraskuun alkupuolelle – päättyy matkan suunniteltu vaihe. Luultavasti jatkamme viidakosta Oton kanssa Lake Toballe palautumaan, mutta tätä täytyy vielä sumplia. Otso palaa Suomeen joulukuun alussa, joten siinä on hyvin aikaa keksiä uusia juonia jos siltä tuntuu. Näillä main ajattelin myös viimein löytää ne parkkeerauspalmut ja tähtitaivaan.
Ennen Suomeen paluuta on päästävä Tokioon, mutta muita suuria vaatimuksia reissulle ei enää ole. Parin ystävän kanssa on käyty hyvin alustavia puheita että he ltulisivat matkaseuraksi joskus loppuvuonna. Jos näin käy, niin veikkaan, että kohde vaihtuu Indonesiasta joksikin muuksi Kaakkois-Aasian maaksi. Myös skimbareissua on jo alustettu alkuvuodeksi, joten Suomeen paluu jää ensivaiheessa vain käynniksi.
Ai niin, joskus matkan aikana ajattelin päättää mitä alan puuhaamaan kun reissu on reissattu. Mutta sitä en suunnittele vielä. Ensin täytyy lukea Sinuhe loppuun.
25.9. Kovien jätkien reitti
Se ylempi reitti oli aika iso kokemus. Lähdin aamulla tästä keskimmäisestä kylästä kapuamaan kohti yläreittiä ja jatkoin sitä pitkin kauas etelään varsinaisten kylien ulkopuolelle mäen harjalla. Paneutumatta sen suuremmalla pieteetillä koko päivän kestäneen reissun yksityiskohtiin kerron että banaaneja meni viisi kappaletta, vettä neljä litraa ja aikaa seitsemän ja puoli tuntia. Viimeiset kaksi tuntia olivat sakkokierrosta. Valitsin paluumatkalla reitin 3 sijasta reitin 3a. Se ”a” oli lyhenne sanoista ”helvetin pitkä ja hankala kiertotie”. Samankaltainen kokemus kun muutama vuosi sitten Chamonixissa, kun päätimme Aarnin kanssa löytää uuden mettäreitin hissien sulkeuduttua vikana laskupäivänä. Good times.
Muistutin kotiin päästyäni (Juho sanoo, että koti on siellä minne on avaimet taskussa) versiota itsestäni, joka on ensin väännetty kuivaksi, sitten ruskistettu pannulla ja lopuksi upotettu vyötäröä myöten perunapeltoon. Aika paljon auttoi se, että päivän aikana näin hienoimpia maisemia mitä ikuna koskaan olen nähnyt lumettomassa maisemassa. Nyt nelisen tunnin, suihkun ja pitsan jälkeen olo on taas eheä ja erittäin tyytyväinen päivän kuntopuntarin tulokseen.
Naapurissani asuu kaksi jenkkipariskuntaa, joiden kanssa on tullut rupateltua. Obama on hyvä, bush paha. Oli hieno kuulla että ainoa asia jonka he tieätävät Suomesta on se että koulujärjestelmämme on maailman paras. Tuli mieleen eräs keskusteu Janoisessa Hauessa (vai mikä se niistä oli), jonka muutama lukijakin muistaa.
Aamulla luultavasti kohti Genovaa ja Wieniä. Mitään en ole buukannut, mutta katsoin, että joka yö menee sopiva juna Venetsian kautta. Sinne pitäisi tähdätä. Cinque Terre oli huikea kokemus ja aivan uskomattoman hieno paikka. Ensi kerralla on pakko jekuttaa tänne tyttö mukaan tai ryhtyä runoilijaksi, sillä tuntuu että yksin reissaajana täällä on oltava joku selitys olemiselleen. Ja takaisin olisi kiva tulla, sillä se kalaravintola jäi illallisaikaan kokematta. Paikka oli täyteen buukattu kaikkina kolmena iltana.
Kyläpahanen, tämä taisi olla Vernazza.
Kelvollinen lukupaikka. Sinuhe ehti jo Kreetaan asti tällä terassilla.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti