Pulau Weh → 3.10.

Kyläneuvoston kokoukset alkoivat venyä Otson saavuttua kaksi päivää alkuperäisestä aikataulusta jäljessä. Kun Otso nousi pöydästä hakemaan illan kuudetta kierrosta, Iker nyökkäsi minulle pöydän yli ja sanoi ”he's on my team”.

Meillä on ollut tapana tehdä syksyisin kalareissu Tomin mökille. Tänä vuonna reissu jäi väliin, mutta paikkasimme tilannetta tekemällä vanhanaikaisen äijien kalareissun Otson, Ikerin, Jenkki-Leen ja Britti-Timin kanssa. Buukkasimme veneen, syötit ja tarvittavat eväät vakioravintelimme isännältä, joka värväsi kuskiksi tuttunsa naapurikylästä.

Ajoimme kuhareissusimulaattorimme kuunvalossa apajille ja aloimme nostella pilkkityylillä fisuja veneeseen. Kuskin tulkiksi lähtenyt muslimiystävämme auttoi siimojen selvittämisessä ja siinä sivussa kittasi paratiisipaikkansa Bintangeina kurkusta alas. Kotoa asti kantamani pieni kossupullokin sai kehuja raikkaudestaan.

Istuimme kuutisen tuntia pilkkimässä ja puhumassa mitä nyt miehet pilkillä puhuvat kunnes palasimme voitonriemuisina ravinteliin ämpäri täynnä erivärisiä kaloja. Pyysimme keittiömestareita valmistamaan seuraavaksi illaksi herkkuaterian. Mökkireissun jäljittely vietiin loppuun asti kun aterioinnin jälkeen ruodot siivottiin sivuun ja esiin kaivettiin pokerikortit. Kuvia seuraa kun pääsen kunnollisten yhteyksien ääreen.

Hyvä kalareissu, mutta toivottavasti ensi vuonna tulee taas kutsu Pirjonkivelle, sillä näissä paikkausreissuissa on aikamoinen organisoiminen.

Pulau Wehiltä ei ole juuri muuta jännittävää raportoitavaa. Näin tarinankerronnan kannalta tämä on melko tylsää elämää, mutta kokemisen ja olemisen kannalta saari on huikea paikka. Olen kehittynyt kelvolliseksi sukeltajaksi ja lokikirjaan on sitten viime raprotin ilmestynyt merkinnät parimetrisestä haista ja puolitoistametrisestä paholaisrauskusta. Hapenkulutukseni on yllätyksekseni parempi kuin monella sukelluksenopettajalla, mitä pidän palkintona sosiaalisen paineen vastustamisesta kriittisinä vuosina 95-99 Kartanon yläasteen ja Vekaranäjrven varuskunta-alueen tupakkapaikoilla.

Jatkamme huomenna Otson kanssa matkaa kohti Medania Pohjois-Sumatralla. Siellä tapaamme Mikon ja Marin ja teemme muutamia täsmähankintoja ylihuomenna alkavaa viidakkovaellusta varten. Mikäli kaikki menee suunnitelmien mukaan, vietämme viisi päivää ja yötä viidakossa ja vuorilla. Vasta nyt edessä oleva tropiikkiseikkailu alkaa tuntua todelliselta. Tähän asti olen tiedostanut vain pintapuolisesti että menemme reippailemaan, mutta hetki sitten hoksasin että reissusta voi tulla aidosti haastava. Jos tuuri käy niin törmäämme ihan oikeisiin luonnonvaraisiin tiikereihin ja muihin satuolentoihin. Orankeja näemme kuulemma takuuvarmasti.

Jatkamme Otson kanssa viidakosta luultavasti Lake Toballe parisataa kilometriä etelään. Toba on 500m syvän kraaterijärven saareen noussut lunkkiuskeskittymä, jossa on hyvä lääkitä apinanpuremia. Mikäli kaikki menee aikataulun mukaan, niin olemme siellä noin viikon päästä. Suurin piirtein silloin voi odotella seuraavaa päiväkirjamerkintää.

Kalareissu vei hetkeksi ajatukset pohjoiseen. Saako lähettää terveisiä?

Terveisiä Elliksen situation roomiin: kun tulen kotia, niin sellainen perjantai-illan kimara euron skumppineen ja pitkine Trenta-illallisineen hyvällä ryhmällä olisi tosi kova juttu. Terveisiä IFK:lle: pitäkää tuo tahti yllä niin kauan että minäkin pääsen näkemään. Terveisiä Jäke-ryhmälle: vois keksiä jotain. Terveisiä Zen Sushiin: Tokion jälkeen vaatimustaso melko varmasti nousee.


Muonitsijaystävämme.


Vikan sukelluksen jälkeinen tyytyväisyys. Tuon snadin kummmun pitäisi sulaa viidakossa.


Mmm... erivärisiä palmuöljyssä paistettuja kaloja. Mmm...


Biitsi oli kelvollinen, mutta sitä tuli käytettyä ainoastaan esteettisenä elementtinä. Ei ehdi makoilla rannalla kun pinnan alla on parempi meininki.


Istructor Lesley tarkistaa loppukoettani. Nippa nappa läpi.


Kala maistui Otsollekin. Fisureissulta tuli muutama hyvä kuva, muttei minun kameralla. Lee ja Tim lupasivat lähettää fotot jossain välissä. Lisäilen sitten.


Seuratkaa tätä miestä. Hän tietää parhaat paikat.


Kohti uusia seikkailuja.

Pulau Weh 23.10 →

Tulin lautalla Pulau Wehille ja puhuin matkalla tapaamani espanjalaisen Ikerin vaihtamaan kohdettaan tälle Padangin rantsulle jolle itse tulin suorittamaan sukelluskurssia. Iker on leppoisin kyttä, jonka olen tavannut. Toisaalta en ole ennen tavannut baskimaan kyttiä, joiden tehtävä on vahtia terroristeja siviiliasussa. Iker on vanhojen Volvojen, viinin ja muiden nautintojen ystävä. Syö, juo, nukkuu ja nauraa paljon eikä käytä kenkiä. Kuin Columbo ja Shaft yhdessä paketissa. Mahtava sälli.

PW on hevosenkengän muotoinen pieni saari Sumatran pohjoiskärjessä. Saaressa on yksi kymmenisentuhannen asukkaan kylä ja pari tiimalasihiekkarantaa joiden rannoille on takavuosina noussut muutamia kuppiloita ja bungaloweja dive shopien ympärille. Sittemin kaikki muu turismi on kuihtunut kasaan ja tätä nykyä saaren länkkärit ovat lähes poikkeuksetta sukeltajia. Tämä on paikka, jonne mielelläni jumahtaisin pidemmäksi aikaa, mutta sovimme tapaavamme Mikon, Marin ja orankien kanssa Sumatralla noin viikon päästä.

Saari on tolkuttoman leppoisa paikka. Kaikki tapahtuu hitaasti, mutta päivät menevät hulahtaen sukellusten rytmittäminä. Yksi sukellus aamulla – lounas – iltapäiväsukellus – ylävitosia ja hehkutusta sukeltajien kesken – illallinen rannalla – aikaisin nukkumaan. Tämän rytmin vuoksi tämäkin raportti on Balin mallin mukaan hieman sirpaleinen. En millään jaksa irroittaa kokonaista tuntia soljuvan ja jouhevasti etenevän kertomuksen kirjoittamiseen. Kappale silloin, toinen tällöin sopii Pulau Wehille paremmin.

Sain toissapäivänä Open Water Diver -läpyskät ja takana on nyt viisi pulahdusta syvimmillään 18 metriin. Koko homman kauneus ei aukea alkuunkaan vaikka kerron että olen nähnyt tappituntumalta kilpikonnia, mustekaloja, tonnikaloja, mureenoja ja satoja muita ihmeellisen muotoisia ja värisiä fisuja. Avara luonto antaa osviittaa siitä mitä kaikkea pinnan alla näkee, mutta ei avaa alkuunkaan miten totaalisesti muu maailma unohtuu sukeltaessa ja miltä tuntuu olla vieraana ihmeellisessä avaruusakvaariossa. Kotona on tottunut siihen että kalat pakenevat kun niitä katsoo laiturilta. Täälläkin osa varmasti pakenee, mutta sitä ei ehdi huomata, sillä kymmenet ja sadat olennot tulevat uteliaana tekemään tuttavuutta. Suurinta osaa ei voisi vähempää kiinnostaa, mikä luo mahtavan ulkopuolisuuden tunteen.

Huomenna on ohjelmassa hylkysukellus ja ylihuomenna syväsukellus, jonka jälkeen saan jatkaa ylimääräiset 12m syvemmälle aina pulahtaessani.

Sukelluksiin tuli eilen pieni paussi, kun jokin paikallinen kuumetauti veti mehut päiväksi. Epäilin ensin ruokamyrkytystä, mutta kun kävin kysymässä isäntäväeltä mistä voi olla kyse, kuulin että sama pikkuvaiva on lepuuttanut vieraita parin viikon ajan päivän kerrallaan. Ei kuulemma hätää, sillä jos olo olisi mennyt pahemmaksi, niin ”we have things for that – I mean nothing medical, just loads of weed”. Hauskaa väkeä saari täynnä.

Tänne tultuani muodostimme nopeasti pienen kyläneuvoston Ikerin kanssa. Sittemmin ryhmään on liittynyt kaksi aussia, sveitsiläinen, jenkki ja kaksi brittiä. Kaikilla on hienoja tarinoita kerrotavana ja avoin suhtautuminen maailmaan. Yksin reissaamisen termi on hyvin harhaanjohtava.

Olen pitänyt huonosti yllä suomalaisten mainetta kovina ryyppääjinä, sillä jo useampana iltana olen ollut ensimmäinen nukkumaanmenijä kahden Bintagin jälkeen. Indonesiassa on itse asiassa tullut tissuteltua tosi vähän. Onneksi Otso tulee huomenna osoittamaan ettei huhut ole tuulesta temmattuja. Täytyy vain toivoa että Ottojäbä selviää tänne asti. Hän soitti juuri Kuala Lumpurista ja kertoi että missasi alkuperäisen lentonsa. Uusi suunnitelma on lentää aamulla Medaniin, isompaan kaupunkiin vähän kauempana, ja selviytyä sieltä Banda Acehiin iltapäivällä.


Baskimaa, olet turvassa. Iker valvoo.


Päämaja. Kirjoitan tätä tuossa oikeanpuolesessa laatikossa riippumatossa.

Kyläneuvosto koolla: Gyle, minä, Tim, Lee, Dan ja Iker.

Pulau Weh, Indonesia 26.10.

Top Gunissa ja muissa lentoleffoissa puhutaan siipien saamisesta kun kurssi on käyty ja voi pöräyttää taivaalle. Minä saan tänään räpylät.

Kirjoitan tuota pikaa pidemmät tarinat seikkailuistani Ahdin valtakunnassa, mutta Suomen talviaikaa juhlistaakseni halusin välittää PW:n tunnelmaa yhden kuvan verran.


Kuten näette, täälläkään ei ole täydellistä - horisontti on vinossa.

Lisäsin muutaman kuvan myös Balin epistolaan.

Bali 16.10 – 22.10.

Vaihteeksi lentopäivä. Kolmella eri lennolla pitäisi saavuttaa Banda Aceh iltaan mennessä. Hyvä hetki paikata retuperälle jäänyttä matkaraporttia Balin saaren osalta. Seuraa balilainen sillisalaatti.

Ajoimme Meganin kanssa pohjoiseen superlunkkiin Lovinan rantakylään. Matkalla näimme tulivuorijärven ja miljoona skootteria. Vääränpuoleinen liikenne, laho minijeeppi ja kapeat vuoristotiet tekivät menomatkasta vähän stressaavan etenkin apukuskille. Lovinassa otettiin iisisti ja parannettiin maailma auringonlaskua katsellessa. Set up oli suurin piirtein sama kuin reissun ekana iltana Toscanassa Elliksen ja Antin kanssa, mutta proseccon sijaan päihdyimme rommidrinkeistä. Oli jännä huomata että katselin tiettyjä asioita vähän eri kantilta kuin vielä kuukausi sitten. Paikalliset jampat lauloivat You Look Wonderful Tonightia baliksi ja tarjoilivat epäilyttävää riisiviinaa, joka aiheutti kummallisia unia. Piipahdus pohjoiseen vahvisti käsitystä että normipoluilta poikkeaminen on aina hyvä idea.

Ubudiin palattuamme ehdimme viettää vielä pari iltaa Mikon ja Marin kanssa. Kävimme turismipäissämme tutustumassa vuosisatoja vanhaan kulttuurimuotoon, varjonukketeatteriin, jossa seikkailevat hindujumalat ja maan henget ja kaikki muut paikalliset päälliköt. Jossain vaiheessa produktion parinkymmenen vuoden esityskautta järjestäjät ovat ilmeisesti huomanneet että länkkärit eivät pysy hereillä koko show'ta, joten mukaan oli ympätty hauskoja väliosia, joissa esiintyivät muun muassa Don King ja Monica Lewinsky. Kokemus oli hämmentävä, vaivaannuttava, mutta erikoisella tavalla hauska. Joskus aikanaan jumalien mittelöt edustivat yleisölle kaikkia pelkoja ja toiveita niin maan päällä kuin taivaissa. Nyt loppuhuipennus piti sisällään pieruhuumoria.

Viimeisenä iltana Ubudista meni sähköt pimeän tultua. Ravintolat nostivat kynttilät pöydille ja kaikki mainosvalot sammuivat pilaamasta tunnelmaa. Ne nelisen tuntia jotka kylä oli pimeänä, olivat minun lempparituntini Ubudissa. Vaikka Ubud on vuosien saatossa käynyt täysiveriseksi turistikohteeksi, leijaillee kaiken hömpän yllä jännä leppoisuus, jopa henkisyys, joka konkretisoituu pienten suitsukkeiden savuna jota paikalliset polttelevat pysyäkseen väleissä henkien kanssa. Toinen asia joka leijailee on käsittämättömän hyvä ruo'an tuoksu. Riisipainotteiset pöperöt ovat huikean hyviä ja puoli-ilmaisia.

Tiedättehän sen ilmiön, kun turistipaikoista tekee hienoja vaate- tai koriste-esinelöytöjä ja kotiin palatessa vaatetta ei kehtaa pukea tai taulua ei kehtaa ripustaa? (”Miksi pitää aina pukeutua/sisustaa niin tylsästi, nyt mä teen poikkeuksen.”) Sitten sitä Helsinki-Vantaalla huomaa mitä tuli tehtyä. Huppari päälle, hamppupaita reppuun ja luukoru teepaidan alle. Bali on täynnä sitä tavaraa. Onneksi rinkkaan ei mahdu enempää roinaa.

Piipahdus kirjakauppaan kristallisoi toisen oleellisen piirteen Balista ja etenkin Ubudin kylästä, joka on saareen kulttuurin ja kulinarismin keskus. Hyllyt olivat täynnä erilaisia self help -kirjoja ja tarinoita, joissa länkkärit hylkäävät hyvän elämän ja aseman babyloniassa ja vaihtavat henkisempään elämäntapaan. Moni matkaaja on täällä enemmän tai vähemmän valaistumassa tai pohtimassa mistä tässä kaikessa on kysymys. Muutaman tapaamani reissaajan tarinat muistuttivat hätkähdyttävällä tavalla toisiaan: hyvä perhetausta, koulu takana ja edessä vähän vapaaehtoishommia sekä oman paikan löytäminen tästä maailmasta. Tätä kaikkea katson sivusta, sillä itsehän olen täydellisessä balansissa universumin kanssa.

Valaistuminen liittyy mutkan kautta Julia Robertsiin, josta mainitsin. Daami on Brad Pittin kanssa Ubudissa kuvaamassa leffaa kirjasta nimeltä Eat.Pray.Love, joka on selvästi ajanut monta sinkkunaista saarelle vähän samaan tapaan kun Dan Brown ajoi Floridan eläkeläiset Pariisiin. Kirjassa kolmekymppinen neito nautiskelee ensin elämästä Italiassa, henkistyy Intiassa ja lopulta rakastuu Balilla, minulle kerrottiin. Paikallisille maksettiin vajaat parikymmentä euroa extraamisesta, länkkärit ajettiin sivummalle autenttisuutta pilaamasta.

Matkakamuni Megan aloitti enemmän tai vähemmän saman kirjan ajamana neljän kuukauden Kaakkois-Aasian kiertueensa Balilta. Hyvä tuuri minun kannaltani, sillä hän oli paitsi loistavaa matkaseuraa, myös perehtynyt saareen etukäteen ja osasi ehdottaa juuri sellaisia aktiviteetteja joihin oli helppo sanoa joo. Vietimme kutakuinkin koko viikon tutkaparina (mutta edelleen: don't draw any conclusions). Jenkkivanhemmat olivat pelotelleet tyttöparan perinpohjaisesti ennen reissua, joten turvallisen skandin seura oli neidille iso helpotus.

Buukkasin lentokenttäkyydin majatalonpitäjältäni. Nuori sälli, jonka nimi oli suomeksi Toinen (lapset nimetään käytännönläheisesti). Toinen otti kaksi kaveriaan kyydille mukaan. Opin ajotunnin aikana esimerkiksi miten pojat tapaavat tyttöjä Balilla (tuskalla ja vaivalla jos prostituoituja ei lasketa), miten balilaiset tulevat toimeen (keskimääräinen kuukausiliksa on noin 120€) ja miten pisnestä pitää pyörittää (norsusafari olisi juuri nyt hyvä investointi). Minä sain vastavuoroisesti kertoa miten tulovero ja julkiset palvelut käytännössä toimivat.

Illalla en luultavasti ehdi paljoa nähdä Banda Acehista, mutta odotan mielenkiinnolla huomisaamua kun siirryn kaupungista Pulau Wehille. Banda Aceh sai tuplaturmäyksen tsunamissa: ensin maanjäristys romahdutti talot ja hetkeä myöhemmin tsunami huuhtoi 200.000 asukkaan kaupungista kolmanneksen mereen. Kaupunki poikkeaa muutenkin tähänastisista välietapeista. Sukellusyrittäjät lähettivät varausvahvistuksen yhteydessä (kysymättä) yksityiskohtaiset ohjeet miten paikallistan saksalaistaustaisen ravintolan, jonka kakkoskerroksesta voi todennäköisesti tilata olutta.

Tätä kirjoittaessa olen ehtinyt jo toiseen välilaskukaupunkiin Medaniin. Koneen laskeutuessa hätkähdin kun laskeutumisvalo välähti valkoisena ikkunan takana. Toisen välähdyksen kohdalla hoksasin että kyseessä onkin Ukko Ylijumalan oma valoshow. Odotusaulasta on juuri nyt hyvä näkoala komeimpiin salamiin mitä muistan koskaan nähneeni. Kone on myöhässä, mutta ei tuohon keliin huvittaisi nyt lentääkään. Ilmeisesti myräkkä on tuttua kauraa lokaaleille, sillä täpötäysi odotusaula ottaa täydellisen lunkisti. Hauska yksityiskohta on että viivästyksen syyksi ilmoitetaan huono sää määränpäässä Banda Acehissa. Sen ukkosen minä haluaisin nähdä.

Postaan tämän tarinan vasta perille päästyäni, joten ei hätää äiskä, olen kunnossa.

Vielä yksi juttu: se Taipeissa raportoimani tuholaishälytys oli väärä. Paidat olivat reikiintyneet pesukoneessa. Aarni kävi opettamassa pyykinpesua ja käytöstapoja matkarauhan häiritsijöille. Tosiystävä.

Possut matkalla juhlapöytään.



Väliosa. Monica ja Bill.



Hyvin vihriää. Julia asuu tässä ihan lähellä.

Megan the co-pilot.

Lovinan rantsu. Kuvasta puuttuvat rannan siat, kanat ja koirat.

Riisitötteröä ja piikikästä kalaa chilissä. Ei huono.

Ubud, Bali 19.10.

Ubud oli se Balin hipimpi keskittymä sisämaan puolella. Äärimmäisen lunkki paikka. Parissa päivässä ehdin nähdä norsuluolan, apinametsän ja Julia Robertsin. Olen pyörinyt täällä Losista bongatun Meganin ja aussimimmi Kimberlyn kanssa, jotka molemmat reissaavat omin päin. Eilen olimme lounastamassa pikkukujan kuppilassa, kun ohi kävelivät Mikko ja Mari. Heidät oli tarkoitus nähdä vasta marraskuun alussa viidakkovaelluksella, mutta kaikki Balin jumalat päättivät että mitä sitä odottelemaan.

Tiesin että pariskunta on joko Javalla tai lähisaarilla, mutta mitään yhteyttä emme ole onnistuneet pitämään, sillä tekstiviestit eivät ole kulkeneet. Nyt päästiin lyömään käsipäivää ja vaihtamaan paikallisia numeroita. Aivan käsittämätön sattuma.

Vuokraamme tänään Meganin kanssa auton ja lähdemme kiertämään saarta pariksi päiväväksi (älkää vetäkö mitään johtopäätöksiä, kaksin on vain hauskempi nähdä paikkoja). Torstaiksi pitäisi saada hommattua lento Banda Acehiin. Ehdin luultavasti päivitellä blogia vasta kun pääsen Pulau Wehin sukellussaarelle perjantaina, joten älkää huolestuko.

Tämä tällaisena pikarapsana, lisää fiilistelyä ja kuvia ensi numerossa.

Taipei 16.10.

Välilasku Taipeissa. Uutisia kotoa: isänmaa puuttui kitkerällä tavalla kiertueohjelmaani. Puolustusvoimat kutsuivat minut harrasteleirille Haminaan 15. tammikuuta. Annetaan tämän ajatuksen laskeutua hetki.

Vielä hetki.Mmm....

Ajatelkaa: Hamina, tammikuu, kova pakkanen. Ei lunta, sillä Haminaan ei sada lunta - se valaisisi liikaa. Sen sijaan Haminassa tuulee aina ja kovaa. Sijoittakaa mielikuvissanne minut istumaan puolijoukkuetelttaan maastopuku päällä, pienet rastat päässä, ruskeana kuin kookospähkinä. Siellä minä piirtelen kohmeisin sormin karttoihin tulevia tuliasemia ja yritän sommitella tykit samalla tavoin kun bungalowit olivat rivissä Toba-järvellä.

Jos tässä tulevien viikkojen ja kuukausien aikana tulee hetki jolloin kadehditte oleiluani täällä aurinkoisella pallonpuoliskolla kaikkien maailman ihmeellisyyksien kanssa, käyttäkää tätä mielikuvaa.

Ajattelin olla tammikuun puolivälissä joko Alpeilla tai Aasiassa, mutta toisin taitaa käydä. Pudotuksesta tulee eittämättä karu. Kirjoitan tietysti lykkäysanomuksen, mutta pahoin pelkään että niin taitava kynäilijä en ole että onnistuisin lykkäämään kertausharjoituksia lomailuun vedoten.

Postilaatikossa oli toinenkin maili. Vuokralaiseni ilmoittivat että tuholaiset ovat syöneet heidän vaatteitaan vaatekaapissani. Tuholaiset. Jyrsineet vaatteita rotan tavoin. Mitä helvettiä, saanen kysyä. Vuokralaiset ovat kuulemma tilanneet jonkinlaisen haamujengin paikalle. Tämä viesti sysäsi aivoni absurdirajan tuolle puolen, joten tein vain sen minkä pystyin: välitin viestin Aarnille ja pyysin selvittämään asian. Yritän asettua pian seuraavaan kohteeseen ja hankkia verkkoyhteyden ja liittyä selvitysjoukkoihin etänä.

Mutta nämä arkiset asiat painavat juuri nyt varsin vähän. Palataanpa ajankohtaisempiin ja mukavampiin asioihin.

Kun Maukka ja tytöt heittivät minut lentokentälle pelin jälkeen, ehdin matkustaa yksin noin neljäkymmentä sekuntia. Lähtöselvitysjonossa edessäni oli mukava Megan-niminen tyttö Coloradosta. Hänellä on majapaikka varattuna noin tunnin ajon päässä lentokentästä ja turistikeskittymästä. Kävi ilmi ettei meillä kummallakaan ole juurikaan suunnitelmia tuleville päiville, joten Megan kysyi haluaisinko lähteä hänen följyynsä. Tottaikai haluan. Seuraava etappi on näin ollen Ubud-niminen kylä. Täytyy kaivaa Lonely Planet repusta ja selvittää mikä se sellainen Ubud oikein on.

Muita matkaajia nähtyäni maisemanvaihtofiilikset ampuivat taas pilviin. Jo Losin odotusaulassa vaihdoin lyhyesti ajatuksia muutaman soolomatkaajan kanssa ja totesin että Indonesiaan on matkalla paljon mukavia ihmisiä. Tässä taitaa olla meneillään vähän sama ilmiö kun intin ja yliopiston ekoina päivinä, kun kaikki ovat auliita bondaamaan ja etsimään pari uutta ystävää, joiden kanssa uuteen ympäristöön on turvallisempi tutustua. Niin tai näin, tunnelma on korkealla. Oijoijoi, tästä tulee hyvä vaihe matkaa.

Ai niin, tätä en oikein kehtaisi enää kertoakaan. Ei mennyt ongelmitta tämäkään lentomatka. Turvatarkastuksessa minun repusta löytyi puukko, saha, viila ja pihdit. Leathermanin piti olla ruumaan menneessä rinkassa, mutta kai se tavararuletti siinä Jeepin takakontilla jäi vähän vajaaksi. Letukka on nyt toivottavasti koneen ruumassa pakattuna omaan pieneen pahvilaatikkoon, jossa lukee päällä ”please do not lose me”.

Los Angeles 13.-15.10.

Losin raportista tulee tiivis. Kirjoittelen tätä tekstiä lennolla kohti Balia ja kaikki ajatukset ovat niin tiiviisti seuraavalla mantereella, ettei nyt oikein malta elää menneessä. Mutta yritetään.

Santa Barbarasta ajettiin Losiin ja tehtiin pieni hotellikuolema. Retkueesta alkoi olla jo veto aika vähissä alituisen maisemanvaihtamisen seurauksena ja tyttöjä taisi vaivata jo koti-ikävä. Minulla ei alun perinkään ollut suurta hinkua turistikiertelyyn Hollywoodissa. Tsemppasimme kuitenkin illalla kaupungille syömään ja päädyimme ajamaan nelisen tuntia pimeässä, sateisessa ja ruuhkaisessa kaupungissa. Maisema oli varmaan aika samanlainen kun Stadissa tulevina viikkoina viiden ruuhkassa.

Kakkospäivän jälkeen minulla oli paluulento yhden aikaan yöllä. Tytöt halusivat päivällä nähdä Universalin studiot, mutta onnistuin viekkausnystyröitäni käyttämällä siirtämään kiertoajelua seuraavaan päivään, jolloin olisin jo kaukana poissa. Itse asiassa siellä he luultavasti puksuttavat possujunassa juuri tällä hetkellä. Kiertoajelun tilalle päiväohjelmaan merkittiin pari klassikkokuppilaa, kartingajelua ja änäripeli Anaheim-Minnesota. Anaheim voitti pelin 10-0 ja Teemu ja Saku tekivät viisi maalia mieheen. Muistaakseni. Täytyy tosin tunnustaa että keskityin peliä enemmän diggailemaan markkinameininkiä, valoja, pauhua, Miller-tyttöjä ja yleisöä. Musen Resistance toimi holtittoman hyvin tunnelmannostobiisinä. Lätkäpeli oli Kerstinille ja Irenelle ensimmäinen laatuaan. Sanoivat tykänneensä. Minäkin tykkäsin kokonaisuudesta huomattavasti enemmän kun siitä yhdestä NBA-pelistä, jonka olen nähnyt.

Jenkkilän keikka oli loistava kokemus. Vanhan kunnon Maukan kanssa trippailu oli juuri niin hienoa kun saatoin odottaa, vaikka sairastelu veikin tunnelman välillä horkkaiseksi. Kalifornian upeat tiet ja monipuoliset maisemat muistan vielä pitkään. Vegas voitti odotukset mennen tullen ja viinidiggailukin toimi lopulta hienosti. Tyttöjenkin kanssa oli tosi hauskaa ja tulimme hienosti juttuun, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava että reissaajaprofiilimme olivat skaalan eri päädyistä. Suunnittelun määrä oli välillä niin tukahduttava että olin saada peräpukamia pelkästä kuuntelusta. Viimeisinä päivinä bensa- ja hotellikuittien tasaamiseen ja velkojen selvittelyyn käytettiin enemmän aikaa kun esimerkiksi syömiseen. Minä syön paljon mieluummin kun lasken kuitteja. Kokemus muistutti minulle miten nerokas skimbareissuilla huippuun hiottu rahapottimenetelmä on. Konsepti on yksinkertainen: reissun alussa annetaan Ellikselle sopiva könttäsumma rahaa ukkoa kohden ja pankkiiri hoitaa kaiken yhteisen rahaliikenteen matkan aikana. Näin ei tarvitse kaivaa kuvetta koko ajan, joten rahanmenoa ei tule stressattua eikä tarvitse missään vaiheessa säätää kuka maksaa mitäkin. Parhaat ratkaisut ovat yksinkertaisimpia.

Jenkkejä on vielä kehuttava ennen kun siirryn seuraaviin aiheisiin. Ihmisten ystävällisyyden kehuminen on matkakohteista puhuttaessa klisee, mutta minuun teki suuren vaikutuksen se miten kaikki tapaamamme ihmiset olivat tolkuttoman kohteliaita ja auliita juttelemaan ja neuvomaan. Kalifornia ei varmasti ole edustava otos Amerikan ihmemaasta, mutta minä ainakin nöyrryin hieman ennakkoluuloineni tavattuani ison nipun fiksuja ja mukavia ihmisiä.

Asiakaspalvelu on lähes joka paikassa loistavaa ja monessa myyntiin, markkinointiin ja palveluihin liittyvässä asiassa jenkit ovat monta mailia Eurooppaa edellä. Infra toimii hienosti, tiet ja opasteet ovat loistavassa kondiksessa ja lähes kaikkialla on siistiä. Kodittomat hotellien kulmilla ja telkkarissa pyörivät mainokset erilaisista heikompiosaisille myytävistä sairasvakuutustuotteista tietysti muistuttavat että matkamme kulki valaistuja katuja pitkin. Pimeällä puolella tietä on luultavasti toinen Amerikka. (Pimeästä puolesta tuli mieleen, että Kodak Theatren edessä oli kaikkien aikojen kämäisin Darth Vader. Meinasin mennä riisumaan natsat siltä pyhäinhäpäisijältä.)

Mutta se ruoan määrä. Jos Kaliforniassa pääsee nälkä yllttämään, niin olet oikeassa paikassa. Kaikkialla myydään ruokaa. Erilaisia ketjuruokaloita, Starbuckseja ja dinereita on kaikkialla. Olen varma, että jos olisin heilutellut satasta Death Valleyssa, joku olisi rullannut hodarikojun kaktuksen takaa. Sen sijaan kunnollisia ruokakauppoja en nähnyt missään. Minulla ei ole vierailun jälkeen aavistustakaan mitä vaikkapa Santa Monicalaisen kotikokin olisi tehtävä löytääkseen vihanneksia ja jauhelihaa. Wal-Martista niitä ei ainakaan löydy.

Mainio maa, erinomainen road trip. Kiitoksia Arnold ja Maukka ja tytöt! Mutta se siitä, nyt anturit kohti Balia!