Lopuksi, hyvät ystävät

Kävin yhdeksässä maassa jos välilaskuja ei lasketa, näin kuusi eri merta ja tapasin valtavan määrän ihmisiä. Matkustin jumbolla, potkurikoneella, normisuihkarilla, junalla, bussilla, ratikalla, metrolla, sky trainilla, lossilla, lautalla, riksalla, skootterilla, taksilla, jeepillä, lava-autolla, riippuvarjolla, pikaveneellä, soutuveneellä, polkupyörällä ja apostolinkyydillä. Olin matkalla 104 päivää.

Nyt kotiin palattuani on hyvä summata muutamia asioita ennen kun erehtyväinen ihmismuisti pääsee vääristämään kokemuksia liikaa. Tämä teksti jää tämän blogin viimeiseksi merkinnäksi, joten kirjoitan samaan syssyyn koko reissuaatosvarastoni tyhjäksi. Nyt saattaa olla hyvä hetki hakea kuppi kahvia, sillä tätä tekstiä tulee nyt pitempi rimpsu.

Tien päällä viettämäni aika tuntuu pitkältä kun muistelen mitä kaikkea lähdön ja paluun välillä on tapahtunut, missä kaikkialla olen ollut ja mitä olen tehnyt. Tuntuu että Italian road tripistä on ikuisuus. Kuumehoureinen Las Vegas -visiitti on kuin jostain kuultu eksoottinen matkatarina. Ja kuitenkin aikaa on kulunut vain kolme ja puoli kuukautta. Koko seikkailun mieltäminen yhdeksi kokemukseksi erillisten vaiheiden sijaan vaatii varmasti vielä hieman sulattelua. Jo nyt tuntuu kuitenkin selvältä että matka on jättänyt minuun erittäin mieluisat ja toivottavasti pysyvät jäljet.

Michael Palin kiersi maailman kaksikymmentä vuotta sitten Phileas Foggin jalanjälkiä pitkin. Kotiin palattuaan hän summasi kokemuksensa seuraavasti:

“Travel of this kind, travel when hands get dirty, when contact is made, brought home to me how much we all see of the world on television and in the newspapers, and how little we know of it. Journeys like this can only be good for us.”

Olen Palinin kanssa samaa mieltä. Minulla oli matkalle lähtiessäni tiedon tasolla kohtalaisen hyvä kuva siitä miten maailma makaa. Tiesin vaurauden ja hyvinvoinnin epätasaisen jakautumisen, luonnon kauneuden ja monimuotoisuuden sekä ihmisten perustavanlaatuisen hyvyyden (sanokaa mitä sanotte), mutta ymmärryksen tasolla matka avasi silmät uudella tavalla. Maailma muuttui konkreettisemmaksi ja pienemmäksi. Ihmisten samanlaisuuteen ja erilaisuuteen suhtautuminen muuttui suvaitsevuudesta itsestäänselvyydeksi. Halu parantaa maailmaa muuttui idealismista mikrotason toteutukseksi. Oivalsin että maailma pärjää melkoisen hyvin ilman minuakin, mutta voin tehdä osani elämällä hyvää elämää ja tekemällä ympärilläni olevat ihmiset mahdollisuuksien mukaan onnellisiksi siinä samalla. Ja jos rahkeita riittää, niin voin yrittää jeesata tuntemattomiakin aina kun mahdollista.

Tiedän, ettei matkani ole ainutlaatuinen. Yhä useampi syntymälotossa voittanut länsimaalainen tekee enemmän tai vähemmän vastaavanlaisia ja pitempiä irtiottoja ennen tai jälkeen oravanpyörämaratonin. Minulle henkilökohtaisesti matka oli kuitenkin ennen kokematon ja mullistava elämys. Sellaisena se myös säilyy vaikka Tjäreborg alkaisi heti ensi syksystä alkaen järjestämään vastaavaa turneeta pakettimatkana.

Matkan arvostelu kouluarvosanoin

Matkareitti ja -ohjelma: 9-

On aika vaikea valita kaikista maailman maista ne kiinnostavimmat, jotka sisällyttää maailmanympärimatkaan ja järjestää omat liikkeensä niin että näkee toivepaikoistaan mahdollisimman monta ja vielä sopivina vuodenaikoina. Reissun alkuvaiheen ohjelmaa määräsi oleellisesti Elliksen, Antin, Maukan, Otson sekä Mikon ja Marin matka-aikataulut, joiden mukaan buukkailin omia lentojani. Yhteisvaiheiden jälkeen ainoa must see -paikka oli Tokio, mutta minulla oli varsin tarkka kuva mielessä siitä, minkälaisen löhöpaikan halusin löytää tähtien tuijotteluun ennen kun palaan Eurooppaan.

Erityisen tyytyväinen olen sooloreissaamisen ja kaverireissaamisen balanssiin. Minua on siunattu maailman parhailla kavereilla ja heidän kanssaan reissaaminen on hienoimpia asioita joita tiedän. Reissun hauskimmat hetket osuvat Toscanaan, Kaliforniaan ja Indonesiaan. Toisaalta omin päin reissatessa kokee ja näkee enemmän, tapaa huikean määrän ihmisiä ja tulee ajautuneeksi seikkailuihin ja paikkoihin, joihin ei ikinä päätyisi kavereiden kanssa matkatessaan. Yksin reissatessa on lopulta hyvin harvoin yksin – jopa siinä määrin että välillä on oltava vähän tyly saadakseen omaa rauhaa esimerkiksi niiden tähtien tuijotteluun. Tulen tämän kokemuksen jälkeen varmasti jatkossakin matkustamaan soolona, mutta optimijärjestely on yhdistelmä yksin ja yhdessä reissaamista.

Arvosana reissuohjelmalle on kiitettävä ysimiikka. Reissun aikana hoksasin, että maailma on täynnä mahtavia paikkoja, jotka olisi hieno kokea. Kympin antaminen olisi sama kun väittäisin, että valitsin kohteikseni kaikki maailman parhaat paikat ja olin kaikkialla juuri oikean ajan. Vielä jäi paljon nähtävää ja monessa paikassa olin liian vähän aikaa.

Tällainen tiivistahtinen maisemanvaihtaminen oli kuitenkin tarpeen. Minuun oli kasautunut siinä määrin kova palo nähdä maailmaa, että rauhoittuakseni minun oli yksinkertaisesti pakko lyödä ennätyslukemat Hesarin hiilijalanjälkikoneeseen. Kaiken tämän sukkuloimisen jälkeen huomaan miellyttävän rauhallisuuden kun pohdin seuraavia reissuja. Haluan edelleen matkustaa paljon, mutta enää ei ole niin kova hoppu. Tätä on pakko tähdentää englanniksi: I just had to get it out of my system. Nyt tuntuu että tämä uusi ihana tyyneys ei rajoitu pelkästään matkustamiseen, mutta täytyy antaa ajan hieman kulua ennen kun vedän tämän suurempia johtopäätöksiä. Hieno tunne joka tapauksessa.

Varusteet: 8+

Koko matkakalustoni mahtui 55 litran Jack Wolfskin -rinkkaan, joka painoi lähtiessä vähän reilut 10 kiloa. Jos pakkaisin nyt uudestaan reissua varten, ottaisin vähemmän tavaraa mukaan. Opin että joka aamu ei tarvitse päästä suihkuun eikä vaatteita tarvitse vaihtaa joka päivä. Tai viikko.

Vähiten käyttöä oli moskiittoverkolla (olin sovussa hyönteisten kanssa) ja isolla pyyhkeellä (lähes jokaisessa majapaikassa oli jonkinlainen riepu tarjolla). Nämä veivät myös eniten tilaa rinkassa. Parhaita matkavarusteita olivat tämä reissua varten hankkimani miniläppäri, jolla olen etsinyt ilmaiset langattomat verkot ja raapustanut nämä blogikirjoitukset, sekä lenkkarit, joiden avulla olen pysynyt edes jonkinlaisessa kondiksessa kaiken herkuttelun lomassa.

Parhaat hankinnat reissun aikana olivat Vegasista ostamani Puman tennarit. Tämä kertoo paljon siitä miten vähän tein hankintoja tien päällä. Huonoin hankinta on Bangkokin mittatilauspuku. Raivostuttavan kliseinen sortuminen. Hyvä pukuhan se on, mutta en keksi montakaan tilaisuutta lähitulevaisuudessa jossa minun on vedettävä suitti niskaan. Töihin ei ainakaan tarvitse pukeutua ennen kun keksin miten ansaitsen jatkossa elantoni. Onneksi Julle&Ellu ja Antti&Anu tarjoavat ainakin pari saumaa ensi vuonna.

Pakki: 10-

Söin kaikissa maailmankolkissa kaiken mitä eteen kannettiin majoneeseja, vihanneksia, jäätelöjä ja muita riskikohteita myöten. Join vettä kraanoista, joista ja puroista suuremmin varomatta. Vatsa kesti tämän kulinaristisen teräsmieskokeen loistavasti. Yhtään Immodiumia en syönyt, eivätkä sisuskalut protestoineet oikeastaan missään vaiheessa. Veikkaan että tässä auttoi matkareittini, joka kulki sivistyksestä kohti askeettisempia oloja. Olen pomminvarma, että jos Katmandu olisi ollut ensimmäinen kohde, olisin viettänyt matkan ensimmäisen viikon syväkyykyssä.

Matkatunnari 8+

Joka vuosi kaikki maailman lomapaikat luukuttavat tiettyä kauden tunnusmusiikkia. Muutama vuosi sitten kunnian sai, luoja paratkoon, James Blunt. Se oli kamalaa. Kamalaa. Vuonna 1999 tunnusbiisi oli nimeltään ”Blow Your Whistle, Bitch”. Vai olikohan se vain Ayia Napalla? Joka tapauksessa tämän vuoden artisti on Jack Johnson. Letkeää musaa, joka saa lomakansan hyvälle tuulelle. Altistus on ollut aika kattava, joten minua lallatus ärsyttää, mutta ei alkuunkaan siinä määrin kun James-fucking-Blunt ärsytti pari vuotta sitten Mayerhofenissa.

Yleisarvosana: 10-

Lefa-niminen viestinnän proffa opetti ensimmäisellä kurssilla että synergia tarkoittaa sitä että kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. Tämän matkan osat olivat mielettömän hienoja visiittejä mahtavissa paikoissa, mutta kokonaisuus on jotain vielä enemmän.

Huiput ja aallonpohjat

Nyt jo minulta on kysytty moneen kertaan missä oli hienointa ja mitkä olivat kurjimmat hetket. Kurjimmat on helppo listata, hienoimmat vähän vaikeampi.

Kurjimmat kokemukset

1. 9700 kilometrin ja 31 tunnin siirtymä nousevassa kuumeessa Wienistä Barstowiin, Kaliforniaan. Olisiko se sitten ollut sitä sikaflunssaa?
2. Phuket
3. 33 tunnin junamatka märän rinkan kanssa Saigonista Hanoihin

Tämä on täydellinen lista kurjista hetkistä. En keksi mitään muuta mainitsemisen arvoista. Maailmalla tulee vastaan hyvin vähän tilanteita, joista ei selviä hymyilemällä. Yksinkertaisin selviytymisohje mihin tahansa ongelmatilanteeseen maailmalla: etsi ihminen ja hymyile. Yleensä asiat alkavat siitä suttaantumaan.

Tien päällä joutuu monesti luottamaan ventovieraisiin ja pyytämään apua. Kymmenet tai sadat avunsaanti- ja luottamistilanteet ovat vahvistaneet uskoa ihmiskuntaan. Vaikuttaa siltä että noin 99,5% maailman ihmisistä ovat hyviksiä (vrt. pahiksia), jotka eivät halua ryöstää tai vahingoittaa vaan päinvastoin auttaa lähimmäistään jos suinkin voivat.


Hienoimmat hetket eli yksittäisiä kohokohtia satunnaisessa järjestyksessä

• Cinque Terren privaattiterassi ja Sinuhe Egyptiläinen. Majoituin reissun aikana kymmenissä eri hotelleissa, hostelleissa, ja bungaloewissa, mutta Corniglialaisen rouvan yläkerrasta vuokrattu huone vie voiton kaikista. Hintaan sisältyi oma terassi täydellisellä maisemalla ja tunne oman itsensä herruudesta. Tiedätte mitä MasterCard sanoisi sen hinnasta.

• Death Valleyn ylitys Maukan kanssa. Kuume, Las Vegasissa hankittu krapula, polttava aurinko, erämaa, iso jeeppi, monta sataa ajettavaa kilometriä ja maailman hauskin matkakaveri.

• Ensimmäinen ilta Hanoissa. Piinallisen junamatkan, aamuöisen hotellijahdin ja pitkien unien jälkeen istuin hyvissä ajoin Hanoin vanhassa kaupungissa sijaitsevan hotellini yläkerran ravintolan sohville odottamaan auringonlaskua kirjan kanssa (The Curious Incident of the Dog in the Night-time). Tilasin lasin viiniä, joka sulatti viimeiset ärtymyksen rypyt otsalta ja huomasin että Hanoi oli kaunis. Toisen ja kolmannen lasin aikana söin loistavan illallisen ja muistin taas miten hienoa oli olla maailmalla.

• Toscanan viinifestari-ilta salaisessa kaupungissa Andyn ja Elliksen kanssa. Raportti tästä illasta taitaa olla ensimmäinen blogimerkintä. Tekisi mieli kertoa mitkä ne kolme italialaisen sotilaan osaamaa englanninkielistä sanaa olivat, mutta koska tätä blogia (tai pikemminkin kuvitusta) seuraa jo muutama ei-suomea-puhuva henkilö, en mitenkään voi kirjoittaa lausetta selittämättä kontekstia.

• Sukeltaminen Pulau Wehillä ja kyläneuvoston kokoukset iltaisin. Acehin saaresta tulee joku päivä iso turistirysä, mutta meidän satunnaisten matkaajien ryhmä sai nauttia saaresta juuri sellaisena kun sitä tullaan vielä joku päivä Aurinkomatkojen oppaissa mainostamaan, mutta joka ei enää silloin ole totta.

• Parahawking. Kelatkaa nyt minkälainen kattaus riippuliidolle: maisemana Annapurnan lumihuiput, jalkojen alla auringossa kimalteleva järvi ja tuulioppaana Bob-lintu, joka istuu lennon aikana kädelle syömään buffaloa.
  

Viimeisenä reissufiiliksenä haluan välittää tuokion tokiolaisesta puistosta. Hetki summasi jotain oleellista reissaamisen ylenpalttisesta hyvyydestä.

Kävelin kauniin puiston poikki, jossa pienet koululaiset olivat syömässä eväitä kesken luokkaretkipäivän. Ryhmän ohi kävellessäni yksi pyöreänaamainen japanilaisvekara sattui katsomaan minuun ja hymyilemään. Moikkasin ohi kulkiessani ja vekara vilkutti takaisin ja venytti hymyään entistä leveämmälle. Syysaurinko paistoi, puissa oli syksyn kunniaksi kaikki rubiikinkuution värit ja japanilaissällin reaktio sai minut suorastaan loistavalle tuulelle. Kävelin pari askelta ja käännyin uudelleen katsomaan luokkaretkeläisten touhuja. Tällä välin vekara oli kertonut minusta kavereilleen, ja koko luokka heilutti käsiään naamat aurinkoisina. Vilkutin ja kumarsin ryhmälle ja jatkoin matkaa onnellisena miehenä. Vain muutaman askeleen jälkeen samainen vekara juoksi eteeni, tarttui käteeni, sanoi ”thank you very much” ja kumarsi syvään. Kumarsin takaisin. Vekara juoksi takaisin ystäviensä luokse. Läheisellä penkillä istunut arvokkaan näköinen japanilaisherra nyökkäsi minulle hyväksyvästi. En saanut hymyä naamaltani moneen minuuttiin.

Tämä blogi on nyt täyttänyt tarkoituksensa. Siirrän tarinat täältä tietoverkoista jossain vaiheessa vain omiin arkistoihini odottamaan kiikkustuolipäiviä. Suuri kiitos kaikille teille, jotka jaksoitte koko syksyn lueskella jorinoitani. Tämän blogin kirjoittaminen auttoi minua jäsentämään ajatuksiani ja matkan eri vaiheita sekä pakotti minut kirjoittamaan ylös eri tuntemukset matkan varrelta. Ilman blogia matka tuntuisi varmasti epämääräisemmältä kokemukselta ja – osin oikeutetusti – säntäilyltä paikasta toiseen. Tarvitsin yleisön patistaakseni itseni näkemään tämän vaivan. Paljon kiitoksia. Nähdään pian.